— Jos lienet kertonut, niin aina tuota jotakin löytänen lisää kerrottavaa!
Annikki oli jäänyt tuijottamaan veljeensä ällistyneenä.
— Tuoko on nyt sitten sitä sinun ylistämääsi seitsemäsluokkalaisten toverihenkeä? oli hän sitten kysynyt.
— Toverihenkeä? Tulokas hän on, tuo sinun kavaljeerisi. Tulokas seitsemännen luokan keskuudessa! Ei mikään toveri!
Ja niin he olivat eronneet.
Istuessaan siinä pimeälle kadulle tuijottaen Aarne katui sydämestään koko sananvaihtoa ja olisi ollut valmis antamaan paljonkin, jos olisi saanut sanansa takaisin. Tuolla seläntakana se nyt istui, tuo tulokas, silmissään yhä sama kysyvä katse, joka oli koko päivän kiusannut häntä, Aarnea, kenties vieläkin enemmän kuin Aavan ja Katajan selvät paheksunnan osoitukset. Mikseivät nuo pojatkin nyt sitten saattaneet olla vähemmän tarkkoja niiden keinojen valintaan nähden, joilla taistelua Puutiaista vastaan jatkettiin?
Sen minä vain sanon, puhkesi Honka äkisti pauhaa maan, että hölmöjä te olette, kaverit, kun mökötätte siinä kuin mitkä vanhat lehmät. Tsiikatkaas nyt esimerkiksi tota Katajaa. Huh!
— No, sanos muuta, yhtyi Paasio. — Tahtoo tässä vallan vetää naaman pleekiksi, kun vain vilkaisee Yrjänän mustaan muotoon. Sanokaas, pojat, mitä hän eniten muistuttaa tolla päällä ollessaan.
— Sananmukaisesti »Siveellistä selkärankaamme», jota on satutettu, esitti Heinämaa.
— Roskaa! torjui Paasio. — Minun mieleeni hän johtaa ilmielävänä Kortti-Jaskan. Etkö saattaisi edes olla kampaamatta peenaa keskelle kalloasi, Yrjänä? Ja heitä hiivattiin se fimtsikan tukkarasva! Sääli nyt sen verran täiparkojasi. Saattavat taittaa koipensa liukkaalla jäällä. Emmekä mekään tässä vielä ole kyllin kypsiä papin puheita tarvitaksemme.