Aarne oli tyytymätön. Tyytymätön kaikkeen. Ja ennenkaikkea tyytymätön itseensä.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli asettunut »toimeenpanevan valiokunnan» puolelle. Kujehan ei ollut varsin sukkela, vieläpä saattoi hipoa sopivaisuuden ja sopimattomuuden rajaa, ellei mennyt sen ylikin — siinä hän oli samaa mieltä Linnan kanssa. Mutta sittenkin… Kenties hän olisi äänestänyt vallan toisin, jos hylkäysehdotuksen olisi tehnyt joku muu, Aava tai Kataja tai Saarelainen tai Terä tai vaikkapa vain Ojanen. Mutta Linna! Hän ei osannut selvittää, miksi tuon umpimielisen, vain silloin tällöin riehahtavan Linnan pelkkä olemassaolo ärsytti häntä jollakin tavalla. Lahjakas poikahan se tuntui olevan ja melko hyvä toverikin. Mutta kuitenkin… Viimeksi tänään koulusta tultua hän oli riidellyt Annikin kanssa Linnasta. Hän oli kieltänyt siskoaan jatkamasta kävelyjään tuon tulokkaan kanssa.
— Miksi? oli Annikki tiukannut.
— Muuten vain. Minä en tahdo. Ole vaikka kenen muun toverini kanssa.
Vaikka Paasion tai Ojasen tai vaikkapa Terän…
Annikki oli lehahtanut punaiseksi.
— Tai vaikkapa yksi Heinämaan kolmesta heilasta — niin kai sinun mielestäsi? oli hän ivannut.
— Vaikkapa vain. Ellet lopeta juoksuasi tuon tulokkaan kanssa, kerron äidille.
Aarnea oli heti kaduttanut halpamainen uhkauksensa. Mutta Annikin itsepäisyys yllytti häntä. Eikä hän ollut tahtonut alentua enää peruuttamaan sanojaan, kun oli kerran tullut ne sanoneeksi.
— Kerro, kerro, oli Annikki huudahtanut, mutta mitään et siitä hyödy!
Minä olen jo kertonut äidille.
Sisaren ääni oli ollut niin härnäävä, että Aarne oli menettänyt viimeisenkin hivenen hillitsemiskykyään ja vastannut kiivaasti: