Linna oli kalvennut. Viittaus oli siksi selvä, ettei hän voinut olla ymmärtämättä, ketä Aarne tarkoitti.
— Minun tähteni ei luokan tosiaan tarvitse ryhtyä pakkokeinoihin, hymähti hän katkerasti, työnsi syrjään Aavan pidättävän käden ja jätti huoneen.
Jos mieliala oli jo ennen ollut raskas, kävi se nyt kerrassaan painostavaksi. Aavan ja Katajan kasvot ilmaisivat kyllin selvästi, mitä he arvelivat Linnan karkoituksesta. Toisetkin näyttivät tuumivilta ja pysyttelivät äänettöminä. Useimmista tuntui kuin olisi tulokas jättänyt tyhjän paikan jälkeensä.
— Nyt sinä menettelit omavaltaisesti, virkahti Kataja Aarnelle. — En usko monenkaan hyväksyvän Linnan karkoitusta. Saat sen kuitenkin ennenpitkää peruuttaa.
Aarne ei vastannut mitään. Huoneeseen tuli hiljaista. Äänettömyyden keskeytti vihdoin Paasion huudahdus:
— No nyt, kaverit, näytelmä alkaa!
Valot sammutettiin, ja pojat keräytyivät ikkunain ääreen koettaen terästää silmiään nähdäkseen yli kadun.
Ulkona oli jo aivan pimeää, kello kävi yhtätoista. Räntäsade jatkui, niin että oli melkoisen vaikeaa erottaa, mitä kadun toisella puolella tapahtui. Juuri sillä kohdalla palava kaasulyhty auttoi kuitenkin näkemään lehtori Puutisen talon ulko-oven ja lähimmän ympäristön.
Katua pitkin läheni nopeaa vauhtia halkoreki. Se olisi tähän tavattomaan aikaan muutenkin herättänyt huomiota, mutta lisäksi hevonen ei kulkenut käymäjalkaa ajurin astellessa sivulla, vaan ajaja istui kuorman päällä hoputtaen hevosta yhtä mittaa ravaamaan. Lehtori Puutisen talon kohdalla reki pysähtyi, ja hetkistä myöhemmin oli ajuri soittamassa ovikelloa.
Hän sai kauan rimputtaa, ennenkuin ulko-ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi lehtori Puutinen.