— Mitä vietävää te haluatte? tiuskasi hän.
— Tuota… mitäkö haluan… tuota? ihmetteli ajuri.
— Tehän se olette… tuota… halunnut, tiemmä.
— Minä? Halunnut? Mitä minä olen muka halunnut?
— Niinpä kai… klapeja… tiemmä, vastasi ukko viitaten kuormaan. —
Klapeja… tuota… ja vielä tällaiseen aikaan…
— Klapeja? Oletko hullu, ukko. Minäkö tilannut klapeja? Sen sinä valehtelet! Laita luusi täältä ja pian!
— Vai valehtelen… tuota… sen herra… tuota… itse valehtelee. Te olette… tiemmä… lahtari Puu——, Puu — —?
— Lehtori Puutinen, oikaisi lehtori kiukkuisesti, minä olen lehtori
Puutinen!
— Jaa… tuota… niin oikeen. Mistäs herra arvas? myönteli ukko. — Tuota… herra itse soitti… tuota… soitti ja tilas kuorman. Sanoitte… tuota… tulleenne just kotiin… tuota… mistäs se nyt olikaan? Ulkomailta se vain oli. Pimeään… tuota… pimeään ja kylmään taloonne. Muuten ei olis… tuota… meiltä lähetettykään, tiemmä. Eikös herra muista?
— En, en muista! räjähti lehtori Puutinen. — En muista enkä ole tilannut enkä ole palannut mistään ulkomailta enkä siedä, että tuollainen lurjus tulee keskellä yötä häiritsemään kotirauhaani! Ja nyt laittaudu matkoihisi, senkin vietävä, muuten annan sinut poliisille!