— Vai poliisille? riehahti ukko niin kiivaasti, että parissa naapuritalossa availtiin ikkunoita. — Tuota… poliisille minut? Kyllä… tuota… te olette hävytön ihminen… Narrata… tuota… ensin ihmisiä… tuota… tähän aikaan liikkeelle ja olla… tuota… sitten vielä hävytön. Vai minut… tuota… poliisille? Teidät tässä… tuota… pitäisi poliisille jättää, tiemmä! pauhasi ajuri vielä kuormalle kiivetessään. — Te… tuota… te lahtari Puu————, Puu————!
Piiska vingahti, ja halkokuorma lähti äkisti liikkeelle.
— Lehtori Puutinen! karjui lehtori vielä ukon jälkeen ja kiskaisi sitten ovensa kiinni niin kiukkuisesti, että ikkunat helisivät.
Pojat olivat nauraen seuranneet tapahtumaa. Kun kuorma oli kadonnut näkyvistä, sytytettiin valot jälleen.
— Paukka, miten ihmeessä te saitte tuon miehen liikkeelle tähän aikaan? tiedusteli Rimpi.
— Jaa, hiivatin vaikealta se alussa näyttikin, selitti Paasio mahtipontisesti. — Mutta kun alku selvisi, kävi kaikki muu kuin tanssi vain. Näettekös, tarvittiin vain, että Laurila puettiin rengin pukuun ja hevonen otettiin hänen setänsä halkoliikkeestä.
— Laurila? Tahdotko väittää, että tuo ukko oli Juristimme? ällistyivät pojat. Heidän oli ensi hetkessä vaikeaa käsittää sitä. Sellainen mahdollisuus ei ollut pälkähtänyt heidän päähänsäkään.
— Juristi oli mainio! innostui Rimpi, kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli päästy.
— Ei lainkaan hullummin, tunnusti Aavakin.
Neljännestunnin kuluttua oli Laurila toverien seurassa