— Kaikki, totesi Kataja.
Luokka hajautui toivehikkain mielin. Sillä oli tällä kertaa taas yliote, jonka pysyväisyydestä pojat olivat varmoja.
Kello 1 olivat he taas koolla luokkahuoneessa. Piti olla lehtori
Puutisen tunti. Mutta neljännestunti kului, kului puolituntinen.
Opettajaa ei vain kuulunut.
– Puutiainen on juoksunsa päälle suihkussa, selitti Heinämaa. — Tarpeen se onkin, mies juoksi itsensä tietysti hikeen. Sulon haussa sitä saakin juosta — niinkuin sulottarenkin. Vai mitä sanoo Toivottomantylsän laaja kokemus?
Kun luokkahuoneen ovi viimeinkin aukeni, ei tulija ollut lehtori Puutinen, vaan rehtori. Hän näytti kiusautuneelta. Käytöksestä puuttui tavallinen luonteva rauhallisuus. Tuskin pojat olivat nähneet hänet, kun he jo aavistivat, minkä käänteen asia oli saanut. He silmäsivät Aavaan. Nyt saisi hän hoitaa jutun.
Rehtori ei istuutunut, vaan jäi seisomaan luokan eteen.
— Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei opettajakunta ole katsonut olevan syytä ottaa Saarelaisen asiaa uudelleen käsiteltäväkseen. Rankaisupäätös jää siis voimaan.
Ilmoitus synnytti murinaa luokassa. Tavallisissa oloissa rehtori ei olisi sallinut sellaista kurittomuutta, mutta nyt hän ei sanonut mitään.
— Herra rehtori, miten se on mahdollista? huudahti Aarne Salo hypähtäen pystyyn. — Ei kai rehtori tahtone väittää, että Saarelainen valehteli sanoessaan olleensa veljensä häissä.
— Ei, sitä en väitä, oli vastaus. — Päinvastoin olen tullut vakuutetuksi, ettei Saarelaisella ole mitään — ainakaan suoranaista osuutta — tuohon näytelmään. Mutta opettajakunta pitää varmana, että koko luokka on syypää häväistykseen, ja ellei luokka tahdo tunnustaa tekoaan, ei opettajakunta katso olevan mitään syytä ottaa asiaa enää toistamiseen käsiteltäväkseen.