— Mutta se on väärin! kiivastui Aarne. — Jos opettajakunta on vakuutettu koko luokan syyllisyydestä, niin rangaiskoon sitten myös koko luokkaa. On kaikkea järkeä ja kohtuutta vastaan rangaista sellaista, joka voi todistaa syyttömyytensä!
— En voi auttaa asiaa, torjui rehtori. — Voin vain pyytää teitä ottamaan päätöksen rauhallisesti vastaan. Enemmät harkitsemattomuudet teidän puoleltanne yhä vain pahentaisivat asemaanne.
Sen sanottuaan hän aikoi jättää huoneen, mutta Aava pidätti häntä.
— Herra rehtori, alkoi hän intohimottomalla, ohuella äänellään, meidän mielipiteemme on se, että tällä kertaa on opettajakunta itse antautunut harkitsemattomuuksien tielle. Me emme voi muuta kuin pitää tätä opettajakunnan kannanottoa ennenkuulumattomana. Herra rehtori, seitsemännen luokan puolesta on ikävä velvollisuuteni ilmoittaa, ettei ainoakaan meistä enää saavu kouluun. Ei, ennenkuin tämä väärä rangaistuspäätös on peruutettu.
Rehtori jäi hämmästyneenä tuijottamaan rohkeaan puhujaan. Sitten hän palasi opettajanpöydän luo.
— Tuo on tietysti vain pelkkä uhkaus? virkahti hän mutta hänen kasvoistaan oli helppo nähdä, ettei hän itsekään uskonut sitä.
— Se ei ole uhkaus. Se on luja päätöksemme, vastasi Aava.
— Jaha, vai luja päätöksenne? kertasi rehtori. — Äsken sinä suvaitsit käyttää opettajakunnan rankaisupäätöksestä mainesanaa »ennenkuulumaton». Miten on siis mahdollista, että te olette kuitenkin katsoneet tarpeelliseksi tehdä etukäteen päätöksiä tällaisen »ennenkuulumattoman» tapahtuman varalta?
— Ehkäpä se on katkera kokemus, joka on osoittanut sellaisen välttämättömäksi, oli ivallinen vastaus.
Rehtorin otsa peittyi pilveen.