— Tiedättekö, mitä päätöksenne merkitsee? kysyi hän hetken äänettömyyden jälkeen tiukasti. — Se katkaisee kaikki siteet koulun ja teidän väliltänne. Se merkitsee eroanne koulusta. Oletteko harkinneet sitä?
— Olemme.
— Mutta on varmaan sentään yksi tekijä, jonka olette laskuistanne jättäneet pois — holhoojanne, muistutti rehtori.
Mutta Aavalla oli vastaus heti valmiina:
— Herra rehtori, me puolestamme luotamme vahvasti siihen, etteivät he moiti tekoamme. Me emme kylläkään ole muuta kuin oppilaita ja koulukurin alaisia. Mutta uskomme, etteivät vanhempamme sentään vaadi meiltä opettajien mielivallan alle alistumista. Herra rehtori, me emme epäile uskoa, että tekin sisimmässänne myönnätte meidän nyt menettelevän ainoalla mahdollisella tavalla. Ette tekään, herra rehtori, varmaankaan tyytyisi tyynin mielin katsomaan syrjästä yhden toverinne epäoikeutettua rankaisemista. Tämä opettajakunnan päätös muistuttaa liian paljon maamme valtiollista elämää tukahduttavaa ryssäläistä sortoa. Ja sortoa, sitä me nuoret vihaamme, tulkoon se sieltä tai täältä.
— Omituisia rinnastuksia, hymähti rehtori.
Huoneeseen tuli hiljaista. Pojat istuivat äänettöminä, liikkumattomina.
Rehtori oli vetäytynyt ikkunan ääreen ja silmäili ulos pakkassäähän.
Hän näytti harkitsevan tilannetta.
Viimein hän kääntyi takaisin luokkaan.
— Te siis haluatte kauttani esittää opettajakunnalle pyynnön, että se ottaisi Saarelaisen asian uudelleen käsiteltäväkseen? tiedusteli hän.
— Meillä ei nähdäksemme ole aihetta esittää mitään pyyntöjä, oli jyrkkä vastaus. — Me emme tahdo muuta kuin oikeutta. Niinkauankuin se meiltä kielletään, emme katso voivamme olla koulutyössä mukana.