— Peijakkaan poika, murahti Terä itsekseen, suututtaa turhanpäiten
Kustaa Aadolfin.
Mutta rehtori ei suuttunut. Hän tarkasteli edessään seisovaa nuorukaista hyväntahtoisin ilmein, huulilla jotakin hymyntapaista.
— Vai sillä lailla, virkahti hän. — No, niinkuin tahdotte. Mutta ehkäpä sentään voitte tulla tänään kello 7 koululle kuulemaan, mitä minun on siihen mennessä onnistunut saada aikaan hyväksenne. Saatte lomaa iltapäivätunneiksi. Toivottavasti se rauhoittaa mieliänne.
Luokka hajautui tavallista hiljaisempana. Vakava askel oli otettu, eikä tiedetty, mihin se oli johtava.
Aarne Salo ja Olavi Linna lähtivät yhdessä koulusta. Aarnen koti oli kylläkin aivan toisaalla. Mutta hän ei katsonut tänään olevan syytä pitää kiirettä. Sitäpaitsi askarrutti häntä kysymys, mitä Annikin ja Olavin välillä oli mahtanut tapahtua. He näyttivät nykyisin suorastaan välttävän toisiaan. Jotakin se oli. Eihän Olavi juuri puhelias yleensäkään ollut, mutta viime päivinä hän oli ollut suorastaan synkän vaitelias.
— Miten sinä luulet tämän päättyvän? kysäisi hän jutun alkuun päästäkseen.
— En tiedä. Samantekevää.
— Minä luulen, että me lopuksi kuitenkin selviämme, puheli Aarne. — Huomasitko, miten rehtorin käytös muuttui, kun hän näki, että meidän puoleltamme oli tosi kyseessä? Hän tahtoo aina kaikin mokomin välttää skandaalia. Lupaakin hän antoi meille estääkseen meitä päätäpahkaa eroamasta. Sillä se olisi jo ollut julkinen skandaali. Näetkös, hän on diplomaatti, tuo meidän Kustaa Aadolfimme.
— Niin.
— Minä olen sitä mieltä, että kunhan vain nyt selviämme tästä jutusta, niin saa tämä laji loppua, jatkoi Aarne kiinnittämättä huomiota toverinsa vähäpuheisuuteen. — Meidän alkaa tosiaan jo olla aika ruveta ajattelemaan vähän vakavammin lukuja. Tuiskun kanssa ei ole enää leikkimistä. Ajatteles, että vuoden perästä meidän pitäisi yrittää ylioppilaiksi. Puistattaa, kun vain muistaa sitä. Vai luuletko sinä, että pärjäämme?