— En tiedä.
Toverukset kävelivät hetken ääneti.
— Kuulepas, Olle, alkoi Aarne sitten taas, mikä sinua oikein vaivaa nykyisin? Onko jotakin ikävää tapahtunut sinun ja Annikin välillä?
Olavi ei vastannut heti, kulki vain eteensä tuijottaen. Vihdoin hän virkahti tukahtuneesti, toveriin katsomatta:
— Ei mitään. On vain lakannut lopullisesti tapahtumasta.
Aarnen olisi tehnyt mieli kysellä enemmän. Mutta toisen raskasmielisessä vastauksessa oli jotakin, joka pidätti häntä. Hän kääntyi kotiin lujasti päättäneenä ottaa Annikilta selvää, millä kannalla Olavin asiat olivat.
Mutta kun hän sitten kysyi sisareltaan tilaisuuden tullen, ei tämä näyttänyt lainkaan halukkaalta tekemään selkoa. He istuivat Annikin huoneessa, sisar sohvalla koruommel käsissään, veli kirjoituspöydän ääressä piirrellen pöytäalmanakan imupaperiin ukonpäitä. Annikki oli punastunut, kun veli oli äkkiarvaamatta kysynyt Olavista.
— Onko Olavi pyytänyt sinua kysymään? kysyi hän kuiskaten.
— Olle pyytänyt? Ei, sitä hän ei tosiaan ole tehnyt! Minusta tuntuu vain kovin kummalliselta, että noin yhtäkkiä olet tehnyt lopun kaikesta.
Sisar ei pitänyt kiirettä vastauksella. Vihdoin hän virkahti hiljaa: