— Katsokaas, minulla on vanhoja velkoja niille punaisille. Tappoivat koko perheeni. En voi sitä unohtaa, lähden kostamaan niille, saan vastaukseksi.
— Entä te? kysyn eräältä yksikätiseltä mieheltä, joka on tullut kuuntelemaan keskusteluamme.
— Sama juttu! Kaikki tappoivat ja polttivat. Tampereen luona menetin vielä kätenikin. Mutta kyllä minä niille saatanoille yhdelläkin kädelläni näytän! ja mies puristaa ainoan kouransa nyrkkiin.
Astelen edelleen. Aivan komentosillan luona seisoo nuori sotilas, aivan lapsi vielä. Käyn lähemmäksi ja kysyn, mikä oikeastaan sai hänet ottamaan osaa tähän sotaretkeen.
— Mitäpä sitten mies voi muuta tehdä kuin tapella, samantekevää missä! kuuluu vastaus.
— Mutta kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista, luutnantti, vastaa »mies». — Mutta pian täytän neljätoista, lisää hän kiireesti.
Monenlaisia heitä on tullut, nuoria ja vanhoja, toisilla »vanhoja velkoja», toisilla taisteluhalu tai muita syitä, kaikki täynnä innostusta ja tulta.
Alamme jo lähetä Tallinnaa. Miehet kokoutuvat partaan luo ja tarkastelevat lähenevää rantaa. Majuri Ekström ilmestyy alhaalta kajuutasta kannelle ja pysähtyy hetkeksi miettiväisenä komentosillalle. Ehkäpä hänenkin mielessään ajatus välähtää: mikähän minua tuolla tuntemattomassa maassa odottaa? Hän herää äkkiä mietteistään ja komentaa miehet asettumaan nopeasti riviin. Laiva on jo sivuuttanut Naissaaren ja lähestyy Tallinnan satamaa. [Tarmo saapui Tallinnaan klo 12.30 päivällä.]
Miehet ovat asettuneet riveihin. Ekström astuu esiin ja pitää heille lyhyen puheen.