— Pian saavumme sinne, jonne me joko ainiaaksi jäämme tai josta voittajina kotimaahan palaamme, päättää hän puheensa, ja miesten katseet ilmaisevat, että he viimeiseen saakka ovat päällikkönsä kanssa samaa mieltä.
Jäädään suoriin riveihin seisomaan, kunnes laiva ehtii satamaan. Keskilaiturilla näkyy soittokunta ja ihmisjoukko, suurin osa siitä venäjän-aikuisissa sotilaspuvuissa olevia sotilashenkilöitä.
Se saa poikien mielet kiehumaan.
— Piru vieköön! Joko ryssät ovat Tallinnassa? huutelevat he toisilleen.
Selitän miehille, että kyllä ne ovat virolaisia, vaikkei heillä vielä ole omaa sotilaspukua.
»Porilaisten marssin» säveleet kaikuvat rannalta. Vastaanottamassa on sota- ja pääministeri Päts, kenraali Larka, eversti Reiman, kapteeni Siimon ja useita muita sotilashenkilöitä. Majuri Ekström astuu ensimmäisenä maihin, pysähtyy pääministeri Pätsin eteen ja sotilaallisesti tervehtien ilmoittaa, että ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset ovat saapuneet Viron kamaralle. Seuraa tervehdyksiä ja esittelyjä.
Tällä välin miehistökin on laskeutunut maihin ja asettunut luutnantti Eskolan johdolla ruoturintamaan. Sitten ministeri Päts astuu esiin ja lausuu suomalaisille, jotka kaikkein raskaimpana hetkenä ovat ojentaneet veljeskansalle auttavan kätensä, sydämellisiä kiitoksen ja tervehdyksen sanoja. Pari kyyneltä ministerin silmissä ilmaisee, että sanat todellakin tulevat sydämen syvimmästä. Tunnustan sillä hetkellä olleeni ylpeä siitä, että minäkin kuuluin ensimmäisten suomalaisten joukkoon.
Suomalaisten puolesta vastaa sotilaskomitean puheenjohtaja, maisteri Y.O. Ruuth, joka on tullut saattamaan ensimmäisiä suomalaisia sotilaita Tallinnaan.
Aseiden jako seuraa. Niitä on tuotu meitä varten valmiiksi satamaan. Se käy nopeasti. Pian olemme valmiit marssimaan kaupunkiin. Soittokunta kulkee edellä puhaltaen jälleen »Porilaisten marssia», sitten majuri Ekström seuraa, minä hänen rinnallaan, meidän jäljessämme luutnantti Eskola komppanioineen mallikelpoisessa järjestyksessä. Marssimme satamasta Meripuistotietä ja Johanneksenkatua pitkin Pietarintorille, jossa Viron armeijan ylipäällikkö, eversti Laidoner ottaa meidät vastaan. Matkalla kansanjoukko on keräytynyt ympärillemme ja astelee kerallamme. Kaikki katsovat ihmetellen solakoita suomalaisia saamatta sanaakaan suustaan. Ei ainoatakaan tervehdystä, ei ainoatakaan eläköön-huutoa. Suomalaisia ihmetyttää tämä kylmyys, joka arvatakseni johtuu liiasta mielen pingoituksesta.
Pysähdymme Pietarintorille. Majuri Ekström astuu eversti Laidonerin eteen ja ilmoittaa ensimmäisen komppaniansa hänen ylijohtoonsa. Laidoner kiittää. Lyhyet tervehdyssanat seuraavat suomalaisille sotilaille, vaatimattomat, ilman mitään tarpeettomia koristuksia. Heti ensi hetkessä selviää, että tässä on tekemisissä teräksisen tahdon kanssa.