»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä, mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan. Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.
»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme — punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n. 2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman laukauksen jälkeen.
»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia. Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan, granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan, kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikki Holger Nygårdin jääkärimanttelin.
»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»
Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnantti Varmavuoren johtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.
Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin komentajalta, everstiluutnantti Seimanilta, jonka komennon alaisena Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen saakka Ekströmin pataljoonan nimellä.
Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150 miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8 p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo siitä:
»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm…' kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään. Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä levähdetään.
»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä lähtenyt tienoolta.
»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa. Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.