»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.
»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi. Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa, he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»
Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella komppanialla.
Eräs sen sotilaista kertoo:
»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan on yli puolen metrin paksulti.
»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.
»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä, joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu, jyrisee, ulvoo.
»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.
»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet tovereistani ovat jo kaatuneet.
»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta. Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. — Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.