Tässä muuten poikani saavat näyttää etevämmyyttään rohkeudessa virolaisille. Jutellessamme suhinaa kuuluu ilmassa, tykin kuula lentää tien ylitse ja osuu erääseen puuhun pirstoten sen kappaleiksi. Ennenkuin huomaankaan, on tie tyhjänä virolaisista. Kaikki ovat heittäytyneet ojaan pitkäkseen. Jäljelle ovat jääneet ainoastaan minun mieheni, jotka pilkkaavat virolaisia käskien heidän painaa nenänsä syvemmälle mutaan. Virolaiset nousevat ylös kuopistaan, istuutuvat tien reunoille pilkasta parantuneina ja välinpitämättömän näköisinä katselevat putoilevia kranaatteja. Varmaankin he vannovat pyhän valan, etteivät ikinä enää näytä suomalaisille hulttioille pelkuruuttaan.
Toisaallakin virolaiset ovat pulassa. Edestämme alkaa kuulua kiivasta kiväärinammuntaa ja konekiväärien rätinää. Virolainen kärkikomppania on siellä tulessa. Lähetän majurille raportin, ettemme voi joutua Haljalaan, ennenkuin olemme ajaneet ryssät pois Kärmosta.
Tullessamme lähelle virolaiset ovat peräytymässä. Pakotamme heidät etenemään entisiin asemiinsa. Tiedustellessani virolaiselta komppanianjohtajalta syytä heidän peräytymiseensä hän vastaa sammaltaen, että bolshevikit ovat kylässä ja ampuvat konekivääreillä, siksi on heidän ollut pakko siirtää omat konekiväärinsä pois asemistaan. Minua suututtaa. Ilmaisen jyrkästi mielipiteeni hänelle. Sanani eivät tietystikään miellytä virolaista ja loukkautuneena hän näyttää vertavuotavaa sormeansa sanoen:
— Olen haavoittunut, mutta en silti ole poistunut rivistä. Konekiväärimiehet ovat myös haavoittuneita, ja sitäpaitsi meitä on liian vähän.
Se on mielestäni turhaa puhetta ja määrään lyhyesti:
— Lähettäkää konekiväärit tänne, siirtäkää ketjua vähän oikealle ja antakaa oikean sivustan kaartaa, mutta nopeasti. Minä otan vasemman siiven, joka on aukealla kylän edessä.
Kysyn vielä, onko hän ymmärtänyt. Hän vastaa viemällä käden lakkiin ja poistuu täyttämään määräystä.
Vasen siipi joutuu siis minun johdettavakseni, ja haettuamme virolaisilta yhden kevyen konekiväärin ryhdymme taisteluun. Joudumme heti kiivaan kivääri- ja konekivääritulen alaisiksi, mutta mitään liikkeitä ei tehdä, kunnes huomaamme vihollisen koettavan kiertoliikettä vasemmalla. Muutamme konekiväärin sivuun, annamme siitä täydellä suulla ja saammekin aiotun liikkeen estetyksi.
Kesken kaiken jänis juoksee kentän ylitse. »Jänis!» kiljaisee joku ja ampuu sitä. Kaikki muutkin alkavat ampua pieneen Jussi-parkaan, joka säikähdyksestä suunniltaan ei ymmärrä, minnepäin pyrkiä pakoon. »Minä ammun sitä konekiväärillä», sanoo konekiväärin ohjaaja. »Älä hulluttele», kiellän minä. Herra paratkoon, sitä humööriä, joka poikain kesken vallitsee! Eivät heitä huolet eivätkä surut rasita.
Äkkiä näen jonkun kierivän joen rinnettä alas, joka suojaa meitä vihollisen yli avoimen kentän meihin suuntaamalta tulelta. »Rantanen haavoittui», kuuluu joku sanovan. Sotilas Erkki Rantanen oli huonokuuloinen, eikä senvuoksi välittänyt vinkunasta. Hän oli harvinaisen taitava ampuja ja tahtoi nähdäkseen paremmin nousta ylemmäksi. Varoitimme häntä, mutta saimme vain vastaukseksi: ei se mitään. Yhden laukauksen hän ennätti ampua, ennenkuin kaatui useiden kuulien haavoittamana. Tunti senjälkeen hän on ruumiina.