Lähenemme hitaasti kylää odottaen tilaisuutta hyökkäykseen — heikkoa hetkeä vihollisen puolella. Näemme, miten bolshevikien konekiväärejä aletaan vetää taaksepäin. Hetki on tullut.
— Ylös, pojat! Hurraa!
Kaikki hyökkäävät ylös yhtenä miehenä ja päästävät hirvittävän sotahuudon. S. saa kuulan käsivarteensa, eikä voi seurata mukana.
Pojat juoksevat kilpaa ja kilpaa huutavat. Kukin koettaa olla ensimmäisenä kylässä.
Virolaiset painelevat urhoollisesti perässä minkä kerkeävät.
Saavumme ensimmäisten rakennusten väliin. Hevonen kulkee jonkin matkaa edellämme kuljettaen konekivääriä. Käsken pitämään huolta siitä ja juoksen pihalle. Rakennusten takaa alkaa aukea, jota pitkin ryssiä pakenee harmaanaan. Niitä ammutaan kuin jäniksiä. Yhtämittaa niitä kaatuilee. »Stoj! Sdavaites!» [Seis! Antautukaa!] huudan minkä jaksan. Osa seisahtuu. »Ruki vverh!» [Kädet ylös!] huudan taas, mutta kun pakenevat siitä huolimatta eivät nosta käsiään ammutaan niitä taas ja jatketaan matkaa välittämättä metsän laidasta tulevista kuulista.
Yhtämittaa harmaatakkeja keikahtelee peltoon. Keskellä aukeaa eräs ryssä hommailee jotakin ja kiertelee paikallansa kuin jotakin etsien. Kun tulemme lähelle häntä, pistää hän kiväärinperän maahan ja ampuu kuulan leukansa alle. Niin pelätään suomalaisia, ettei uskalleta antautua vangiksi — ja onko se sitten ihme, onhan bolshevikeilla meistä yleensä se käsitys, että me eläviltä keitämme vankimme ja syömme sitten makeisiin suihimme (!).
Jatketaan takaa-ajoa pienen metsäniemen halki ja tullaan Kärmon meijerin luo, johon pysähdytään odottamaan pääjoukkojen saapumista ja katselemaan tielle putoilevia granaatteja.
Hyvin bolshevikien tykkimiehet ampuvat. Yksikään laukaus ei mene sivuun.
Pääjoukot saapuvat. Majuri kiittää erittäin hyvin suoritetusta taistelusta.