— Seis, pojat! huutaa vääpeli Kurvinen, älkää juosko! Herra ratsumestarin kalsonginnappi putosi!
Mutta pojat eivät ole kuulevinaankaan, syöksyvät vain entistä vauhtia eteenpäin, ja niin »herra ratsumestari» saa juosta perässä minkä kerkeää kantaen housujaan.
Kylän takana on aukea, jonka poikki aivan läheltä juoksee puro, Törvajoki. Silta kulkee joen ylitse. Siinä näemme hevosen ajajineen ja kuormineen pyrkivän eteenpäin. Huudamme heitä seisahduttamaan, mutta huutomme kaikuu kuuroille korville. Silloin laukaisen. Hevonen pysähtyy tienviereen jalkaan haavoittuneena.
Mies makaa kärryillä kuolleena, niiden vieressä toinen, kolmas taas katoaa sillan alle. Rattailta saamme kaksi konekivääriä, patruuneja, vaatteita ja paljon muuta tavaraa. Konekiväärit kiskaistaan alas ja aletaan niillä ampua suljetussa järjestyksessä peräytyvää vihollista.
20 minuuttia myöhemmin olemme ottaneet haltuumme Olginan kartanon, johon myös avuksemme tullut 4:s komppania saapuu. Vähän ajan kuluttua 1:nen komppania marssii ohitsemme matkalla Riigin kylään.
Taistelussa emme ole saaneet naarmuakaan, mutta vihollinen ei ole päässyt yhtä ehjin nahoin. Kaatuneita ja haavoittuneita bolshevikeja makaa maassa pitkin kenttää. (Jäljessämme tulevan ambulanssin ilmoituksen mukaan oli maantiellä ja sen varsilla 48 ruumista.) Saaliiksemme olemme saaneet 4 konekivääriä ja 23 vankia. Hyökkäys on onnistunut vallan erinomaisesti. Onhan suorastaan ihme, että 27 miehellä olemme vallanneet kylän keskellä päivää, ei äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä, vaan todellisella taistelulla. Täytyy tunnustaa, että olemme Fortuna-rouvan suuressa suosiossa.
Jatkamme pian matkaa kohti edessämme olevaa Narvaa. 4:s komppania jää Olginaan. Sillä onkin aamupäivällä ollut kuumat paikat Repnikissä, joten se joutaakin lepäämään. Mutta minä, kunnianhimon kiihoittamana, arvelen voivani valloittaa koko maailman 27 poikani kanssa — ja riennän eteenpäin kohti Narvaa.
Narvaan johtava valtatie on suora ja leveä. Jonkinverran metsää kasvaa sen vasemmalla puolella, mutta laaja tasanko aukeaa oikealle. Lähellä Narvaa — noin 400 metriä sen etukaupungista — yhtyy maantiehen rautatieltä päin tuleva sivutie, joka on syöpynyt niin syvälle hiekkaiseen maahan, että sivulta katsoen ei sillä kulkijoista näy muuta kuin yläruumis. Lähetessämme teiden risteystä huomaamme siellä hiljalleen kulkevan suuren joukon hevosia matkalla Narvaan.
— Se on vihollisen kuormasto. Siitä voimme kaapata hyvän saaliin, sanon. — Eteenpäin, pojat!
Olemmekin erehtyneet, tultuamme lähemmäksi karavaani pysähtyy, ja silloin huomaamme, ettei se olekaan mikään kuormasto, vaan peräytyvän rykmentin jäännös tykistön kera.