Olemme keskellä aukeaa. Mitä tehdä? Hyökätäkö vai ei? Lähteäkö karkuun vai pysyäkö paikoillaan? Koetetaan jokaista keinoa. Komennan ampumaan yhteislaukauksen ja senjälkeen heittäytymään maahan. Onkin aika etsiä suojaa, sillä täydellinen rajuilma nousee sieltä. (Kello oli n. 3,30 ip.) Kuulia tulee ensin pisaroina, mutta sitten myrskyn heittämänä kuurona. Vastaamme laukauksiin.
Maassa näkyy selvästi, missä konekiväärin suihku kulkee. Se lähenee Nygårdia heittäen lunta ja hietaa hänen silmilleen. Nygård painaa poskensa maahan, pää käännettynä minua kohden.
— Saitkos lunta silmillesi? ilkun minä.
— Sain, vastaa hän vain.
Mutta kun minä saan saman satsin soraa, kadotan haluni irvistellä. Kuulasadetta jatkuu näin kotvan aikaa, kunnes äkkiä sodan ukkonen jyrähtää, ja shrapnelli kiitää metrin verran maan pinnan yläpuolella aivan meidän ylitsemme, tunkeutuu takanamme maahan ja räjähtää siinä. On kuin olisi harjalla vedetty pitkin selkääni shrapnellin lentäessä ylitsemme. Jokainen meistä tekee sille kunnioittavan kumarruksen painaen nokkansa puolitoista tuumaa syvälle saven sisään.
— Jestas, jos ne ampuvat kartesheja, ei meistä jää ainoatakaan jäljelle, kuiskaan Nygårdille.
— Peräydytään Törvajoen luo, ehdottaa hän.
— Älä toivo, poika! Ei yksikään voi peräytyä elävänä. Kestetään tässä, jos voidaan, kuiskaan. — Ampukaa harvaan, pojat, etteivät patruunat lopu!
Oikealla vieressäni makaa kersantti Hjalmar Välimaa, joka vitsailee ampuessaan. Äkkiä hän vaikenee.
— Välimaa, kuiskaa joku.