»Tammikuun 20 p:nä klo 5 ip. ratsumestari Varmavuori oli kutsunut muutamia upseereja luokseen päivällisille juhlimaan 'suuremmin juhla-aterioin' Narvan valloitusta. Osaa ottivat eversti Ekström, kapteeni Ollonqvist, jääkäriluutnantti Nygård, Varmavuori ja minä.
»Juhlapäivällinen oli suurenmoinen ja Narvan oloihin nähden ylellinen. Ensin leipää voihitusen kera, 1 silli, sitten lihaa perunain ja kastikkeen kera, teetä sokerin ja pannukakun kera, pullo Reinin viiniä ja paperosseja. Koko päivällisen ajan soitti gramofoni, joka oli löydetty jostakin romuläjästä. Mieliala oli joka tapauksessa erinomainen. Juteltiin niitä näitä ja muisteltiin viime taisteluja. Erittäin kiittävästi eversti Ekström puhui Kalevan malevalaisista. — Se oli muutaman minuutin lepohetki. Heti senjälkeen täytyi jokaisen jälleen kiiruhtaa työhön. Narva oli kyllä jo vallattu, mutta joka silmänräpäys oli odotettavissa, että viholliset yrittäisivät jälleen hyökätä suurin joukoin.»
Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa elämästä Narvassa valloituksen jälkeen:
»Narvan valloituksen jälkeen meillä on yllin kyllin aikaa tarkastella ympäristöämme. Ja sitä onkin aivan työkseen tehtävä, nälkä näet ahdistaa tuimasti. Kruunun puolesta saamme kerran päivässä kauralientä — ei sillä mies elä.
»Narva on valloitettu lauantaipäivänä; sunnuntai kävellään hotelleja ja kahviloita tarkastelemassa. Käydään kaikki kadut, ja missä vain 'Söögimaja' kyltti riippuu, sinne juoksu jalkaa kiiruhdetaan. Mutta sama vastaus uudistuu aina säännöllisesti: »'köik otsas', kaikki lopussa, ja sitten seuraa juttu bolshevikeista, jotka ovat kaiken vieneet.
»Harhailen erään toverini kanssa katuja pitkin aivan toivottomana. Vastenmielistä muutenkin koko kuljeksiminen, kaatuneita bolshevikeja ja nälkäisten koirien repostelemia hevosenraatoja näet tapaa melkein joka kymmenennellä askeleella. Ihmiset hiiviskelevät valjuina ja arkoina pitkin katuvieriä tirkistellen ruumiita pelokkaan uteliaasti, ikäänkuin odottaen näkevänsä jonkun tutun. Ja samanlaisin ilmein he katselevat meitäkin — riemua saavutetusta vapaudesta ei ilmene heidän kasvoissaan, vaikka jo kaksi kuukautta he ovat saaneet bolshevikien hirmuhallitusta kestää, alituinen vankeuden ja nälkäkuoleman uhka silmien edessä. Ehkä on niin, että siviili-ihmisten on vaikeaa riemuita ruumiiden ääressä, vaikka ne olisivatkin vihollisten, tai kenties he ovat saaneet kohtalon kolhimani ihmisten elämänviisauden: älä iloitse liian aikaisin!
»Ruo'an etsiminen näyttää toivottomalta. Aiomme jo lähteä kasarmille, kun toverini keksii:
»'Menkäämme kaupunkilaisilta pyytämään. Eiväthän bolshevikit ole voineet kaikkia yksityisiä varastoja tyhjentää.'
»Kumeaa jyskettä alkaa samassa kuulua joen toiselta puolen, ja pian tykinkuulat lentävät vonkuen yli kaupungin. Pakokauhu syntyy. Katoksen alle! Ja kun shrapnelli räjähtää ja purkaa sisuksistaan lyijykuulat, jotka rapisten sinkoilevat katoille ja kaduille, yltyy joukon juoksu aivan mielettömäksi. Pelastakoon itsensä, ken voi! Se kuvastuu kaikkien kasvoista. Kuolemankauhu on vallannut heidät. Ikäloput ukot ja akat — kaikkia elämisen vaisto ajaa hämmästyttävää vauhtia suojaa etsimään.
»Seisomme katukäytävällä tuota näytelmää katsellen, kunnes oman tykkipatterimme jyske herättää meidät muistamaan harhailumme päämäärää. Keksimme vanhan naisen seisomassa ovensa edessä tarkastellen meitä ystävällisesti. Käymme hänen luokseen ja kysymme, saattaisiko hän mitenkään auttaa kahta nälkäistä sotapoikaa. Nainen on heti valmis ja vie meidät sisään. Siellä toinen vanha täti heti pistää liemen lämpiämään, ja taas kerran saamme syödä porsliinilautasilta. Tarjoamme maksua, mutta sitä ei huolita. Näillä vanhoilla sisaruksilla on nuori veljenpoika taistelemassa Viron armeijassa. Ja toverini on heidän mielestään paljon hänen näköisensä…