Hän esiytyy sangen vaatimattomasti ja luonnollisesti koettaen kaikessa hiljaisuudessa etsiä jotakin syrjäistä tuolia istuimekseen — ikäänkuin hänen ilmestymisensä ei olisikaan mikään erikoinen asia.
Mutta sitä ei sallita.
— No kokki, oletko sinä puuron polttanut pohjaan, kun et ole moneen päivään kehdannut nokkaasi näyttää?
— Ja mihin hiidenloukkoon sinä olet kenttäkeittiön ajanut?
Kun et olisi vain myönyt sitä polsuille!
— Ja se »sikahetelmäsoppa», jonka sinä lupasit Narvassa keittää — — —?
Kokki kuuntelee tyynen alistuvana pistopuheita, kunnes häly on sen verran vaimentunut, että hän saa äänensä kuuluville. Hän kertoo jääneensä Riigissä jäljelle muista ja aikoneensa jatkaa illalla matkaa Narvaan, kun bolshevikit joen toiselta puolen olivat aloittaneet helvetillisen tulen, jolloin hänen oli ollut livistettävä karkuun. Kenttäkeittiö oli sen jälkeen kadonnut.
Komppanian pisin mies ja kaikista sen koiranleuoista etevin, H., keskeyttää hänen juttunsa:
— Kokki on vielä hieman järkytetty ja tunnetulla vaatimattomuudellaan vaikenee sankaritöistään, mutta minäpä kerron, miten kävi. L. ajoi urheasti keittiötä Riigistä tänne, kun kaksikymmentä polsua piiritti hänet. Tiedättekö, mitä hän teki? — Joo, hän ryömi kattilan sisään ja alkoi sieltä kiivaan tulen. Sitten hän uskotteli polsuille, että keittiö on uudenaikainen panssariauto ja sai heidät antautumaan. Kokki, nähkääs, on suuri sotapäällikkö. Lopuksi hän möi keittiön polsuille viidestäkymmenestä tuhannesta »kerenskistä». — Ja nyt ruvetaan peliin ja nyljetään ne häneltä!
Kokin asia on toivoton. Hän kaivaa kortit taskustaan, ja pian on puolitusinaa miehiä pelaamassa »hoitoa kahdenkympin setillä».