Kokki on »viidestäkymmenestä tuhannestaan» ennättänyt satasen hävitä, kun rymyä kuuluu eteisestä, ovi avautuu ja sisään syöksyy kolmannen kiväärin ampuja M:nen, suruton maailmanmatti, jonka ruskeat silmät aina kiiluvat hyvää tuulta. Tuuhea kasakanhattu päässään, lyhyt lammasnahkaturkki yllään ja käyrä tikari vyöllään hän on kuin mikäkin kirgiisi.
— Pojat, minä kävin Hermannin linnassa, ilmoittaa hän jo ovelta.
— Valehtelet!
Hermannsfestiin on jo asetettu virolainen vartiosotilas, ja pääsy sinne on kielletty kaikilta.
— Eikö mitä. Minä painoin S:n kanssa portista, ja kun vartija aikoi estää, sanoi S., että minä olen finskii ohvitseri. Vartija teki kunniaa, ja me menimme sisään. Tarkastettiin kaikki paikat, ja ette usko, pojat, miten siellä oli tupakkaa ja sokeria ja vaikka mitä! Ihmekös, että niiden kannattaa jakaa meille kaksi karamellia päivässä. — Yksi varastovartijoista tuli kysymään, mitä miehiä me olemme. S. sanoi taas, että minä olen ohvitseri. Mutta silloin se vahtimikko tuumi, että hän menee hakemaan komendantin herra ohvitserin puheille, ja lähtikin, vietävä, painamaan tiehensä. Minulle ja S:lle tuli vähän kiire, mutta ennätin sentään ottaa puntin mahorkkaa muistoksi. Pistäkää palturiksi!
Paperipala on silmänräpäyksessä jokaisella sormissaan. Talo, jossa komppania majailee, on ennen ollut bolshevikien kanslia, ja siellä on runsaasti ohutta kirjoituskonepaperia, mikä mainiosti kelpaa paperossien kiertämiseen.
M:nen on monessa suhteessa tyypillinen tälle apuretkikunnalle. Luonto vetää vaaroihin, hän on niin koko sielullaan niissä mukana, ettei kerkiä pelätä. Iloisena ja huolettomana hän elää päivän kerrallaan tehden kepposia, kun on vähänkin tilaisuutta.
— No L., joko sinä taas pidät jahtia paidassasi? Ei se karja kumminkaan vähene, ellei sitä tupakalla karkoita.
M:nen heittää kourallisen mahorkkaa paitaan, jota muudan ikkunan ääressä istuva mies tarkastelee.
— Mee pois!