Kaikilla Pohjan Pojilla oli siis edessä väsyttävä junamatka ahtaissa, pimeissä ja siivottomissa vaunuissa. Mutta olihan matkan määränä Tartto — Viron sivistyskeskus! Ja päästäisiinhän nyt lähelle rintamaa, kaivattua rintamaa!
Tartossa odotettiin myös jännityksellä suomalaisten tuloa. Kaupunki oli tosin päässyt bolshevikien verisestä ikeestä jo parisen viikkoa aikaisemmin. Mutta asukkaat eivät vielä olleet vapautuneet pelosta, että bolshevikit täyttäisivät uhkauksensa saapua vielä kerran kaupunkiin täydentämään verilöylyä, jonka Kuperjanovin sissit ja panssarijunan miehistö edellisellä kerralla olivat keskeyttäneet. Ei jaksettu vielä luottaa omiin sotilaihin. Pelättiin, ja pelko loi tumman varjon koko kaupungin ylle ja sen elämään.
Mutta nyt suomalaiset olivat tulossa — kokonainen rykmentti niitä samoja suomalaisia, jotka harvalukuisinakin olivat Narvan rintamalla lyöneet pakosalle bolshevikien sotalaumat.
Jo puolenpäivän aikaan 26 p:nä kadut olivat tulvillaan kansaa, joka tahtoi olla näkemässä suomalaisten tuloa. Vastaanotto oli järjestetty mahdollisimman juhlalliseksi. Tartto ja tarttolaiset tahtoivat näyttää, minkä arvon he antoivat suomalaisille vapaaehtoisille ja heidän toiminnalleen.
Tapasta lähteneet joukko-osastot saapuivat perille vasta klo 6 tienoissa illalla myöhästyttyään lähdössä.
Yksi komppania virolaisia seisoi asemasillalla kunniavartiona. Lukuisista vastaanottajista mainittakoon 2:sen divisioonan komentaja, eversti Puskar, kaupungin pormestari, maakunnan hallituksen esimies, hallituksen edustaja, »Ohistöön» edustajat, joukko sotilashenkilöitä ja eri yhdistysten edustajat.
Eversti Puskar piti lyhyen tervehdyspuheen saapuneille vapaaehtoisille. Senjälkeen suomalaiset joukot lähtivät liikkeelle täydessä sotilaallisessa järjestyksessä soittokunnan soittaessa.
Suunnaton ihmisjoukko oli odottamassa asematalon ulkopuolella. Suomalaiset komppaniat marssivat ensin Tarton naisyhdistyksen järjestämän kukittavan neitoparven keskitse. Jokainen vapaaehtoinen — pataljoonan komentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka — sai osansa: kimpun ihania kukkia, todellisella riemulla annettuja ja mieluisalla hämmästyksellä vastaanotettuja.
Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmiset, jotka olivat värjötelleet useita tunteja ulkona tammikuun pakkasessa odottaen veljeskansan lähettämiä apujoukkoja, riemastuivat nähdessään harmaat, voimaa ja intoa uhkuvat sotilaat. Päättäväisyyttä oli luettavana jokaisen vapaaehtoisen kasvonpiirteissä. Nämä joukot eivät missään tapauksessa väistyisi. Ne kostaisivat bolshevikeille kaikki julmuudet, kaikki nöyryytykset… Eläköön, eläköön, eläköön…!
Katuvierillä seisojat tunkeutuivat paikkapaikoin kaikista estetyistä huolimatta suomalaisten riveihin saadakseen syleillä sotureita, pelastajia, tai edes puristaa heidän kättään — kauan ja lämpimästi.