Pohjan Pojat olivat tänä aikana päivän sankareita. Missä ikinä he liikkuivat, yksitellen, parittain tai joukossa, kaikkialla he kohtasivat ystävällisiä katseita. Kaupunkilaiset tulivat heidän luokseen, puristivat kättä, lausuivat ystävällisiä sanoja, kutsuivat heitä koteihinsa, joissa sitten kestittiin ylenpalttisesti ja kohdeltiin kuin rakkaimpia vieraita ainakin.
Tarttolaisten suurenmoinen ystävyys yllätti vallan Pohjan Pojat. He, jotka olivat nähneet Tallinnan ja Tapan ja tunteneet itsensä niissä vieraiksi, tapasivat Tartossa sen, mitä he olivat Suomesta lähtiessään odottaneet Virossa tapaavansa: veljeskansan.
Muudan Pohjan Poika päättää innostuneen kuvauksensa Tartossa olosta:
»Moni meistä on löytänyt täältä toisen kodin, uusia äitejä ja isiä, sisaria ja veljiä ja — pelkään pahoin — morsiamia.»
Eräs ambulanssihenkilökunnasta taas kirjoittaa:
»Suomalaiset Viron retkeilijät eivät koskaan unohda sitä lämmintä mielialaa, mikä Tartossa tulvi heitä vastaan, niitä ystävällisiä ihmisiä, jotka niin auliisti jakoivat lahjojaan, ja niitä suloisia koteja, jotka väsyneille aarteitaan antoivat. – – –
»Mutta lyhyt, lyhyt kuin kirkas päivä loppumattomien öiden edessä oli viivähdyksemme Tartossa. Työmme meitä kutsui; paljon köyhempinä ja heikompina olisimme lähteneet öitämme kohti, jos meille ei olisi suotu noita ihania päiviä, jotka tarttolaiset meille antoivat.»
Lämmittävänä, voimaa ja kestävyyttä antavana muistuivat sittemmin Tartossa vietetyt päivät ja tarttolaisten ylenpalttinen ystävyys kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä rintamalla taistelevien Pohjan Poikain mieleen. Sen kansan puolesta he taistelivat! Niiden ihmisten luottamusta he eivät saattaneet pettää, maksoi mitä maksoi!
2. Ensimmäinen taistelukausi.
(Valkin valloitus.)