Komppanioilla oli tosin suutarinsa, jotka tekivät työtä ahkerasti, mutta saappaita kului enemmän kuin ehdittiin korjata, ja työkaluista oli myöskin puute. Yleensä voi liioittelematta sanoa, että Valkin taistelukauden päätyttyä jokainen saapaspari pataljoonan miehistöllä oli korjauksen tarpeessa. Huomautin jo Helsingissä apuretkikunnan Pääintendenttuurille pohjaamattomien pieksujen kelpaamattomuudesta sotilasjalkineiksi, mutta kun niitä kerran oli hankittu ja ne olivat sitäpaitsi halpoja, niin asia ei enää ollut autettavissa. Muuten ei vaatetusta ja varustusta vastaan ollut mitään muistuttamista, mutta se, että Pääintendenttuuri niin vähän kiinnitti huomiota jalkineiden, jalkaväkisotilaan tärkeimmän vaatetuskappaleen, kelpoisuuteen, osoittaa, että siltä puuttui tarpeellista alansa tuntemusta. Eversti Kalmin ja Pääintendentin, tohtori Göösin välillä näkyi sitäpaitsi syntyneen rettelöltä, joista etupäässä rykmenttiänne miehistö sai kärsiä. Kaikki ne tuskat, jotka ankarassa pakkasessa ja syvässä lumessa eteenpäin ponnistelevalle miehistölle risaisten jalkineiden takia seuraavilla taistelukausilla koituivat, kaikki sairaat ja marssikyvyttömät, joita saimme Marienburgin retkellä kuljettaa mukanamme kuormastossa, ovat enimmältä osalta luettavat puheena olleen laiminlyönnin kontolle.
Mitään tyytymättömyyttä pataljoonan keskuudessa ei Valkin valloitusta seuranneena väliaikana kuitenkaan ollut huomattavissa, päinvastoin mieliala sekä päällystön että miehistön keskuudessa oli mitä parhain, innostus oli edelleen suuri, ja ensimmäisten taistelutoimien loistava menestys kannusti kaikkia uusiin urotöihin. Mitään merkkejä ennenaikaisesta väsymyksestä ja kyllästymisestä, joka muuten, kuten yleisesti on tunnettua, nuoressa vapaaehtoisjoukossa usein aivan vähäpätöisistä syistä voi päästä valtaan, ei esiytynyt. Tällaiset ilmiöt yhtä Marienburgin retkellä sattunutta tapausta lukuunottamatta alkoivat vasta Marienburgin retken jälkeen. Pataljoonan päällystön ja miehistön suhde oli aina mitä parhain, keskinäinen luottamus oli luja pysyen sellaisena pataljoonan koko olemassaolon ajan ja liittäen pataljoonan lujaksi, kiinteäksi, yksimieliseksi kokonaisuudeksi, joka ominaisuus yhtyneenä horjumattomaan voitonvarmuuteen ja lannistumattomaan hyökkäyshenkeen loi pääedellytyksen pataljoonan menestykselliselle sotatoiminnalle.
»Lomapyyntöjä, tavallinen ilmiö muuten taistelujen päätyttyä, esiytyi tänä aikana vain harvoja, enimmäkseen tekivät niitä sellaiset, joiden taloudellisista syistä, kotiolojen takia j.n.e. täytyi päästä käymään Suomessa. Vapaaehtoisille sotilaillemme kunniaksi on luettava myös se, että kaikki lomalle päässeet määräaikana tunnollisesti saapuivat takaisin. Lomakarkuritapausta en muista ainoatakaan.
»Hevoshoito rykmentissä alkoi vähitellen parantua ja järjestyä.
Rykmentin palvelukseen tuli tänä aikana eläinlääkäri Juho Sauramo.
Marienburgin taistelukauden jälkeen järjestettiin rykmentille erikoinen
sairastalli.»
Myöskin rykmentin sairashoitohenkilökunta sai lisäystä. Lääketieteen kandidaatti Elias Cederberg määrättiin hoitamaan rykmentin toisen apulaislääkärin virkaa lääkintäkapteenin arvolla.
Helmikuun 5 p:nä Pohjan Poikain rykmentti kokoutui Valkin kirkkoon viettääkseen Suomen vapaussodan muistojuhlaa ja Runebergin päivää yhteisellä jumalanpalveluksella. Aluksi laulettiin virsi »Jumala ompi linnamme», jonka jälkeen pastori af Björksten puhui lyhyesti,ytimekkäästi vieraalla maalla kaatuneista vainajista, vapaudestamme ja Runebergin päivän merkityksestä. Saarnan jälkeen laulettiin vielä lopuksi virsi »Kiitos nyt Herran».
Seuraavana päivänä Viron sotavoimien ylipäällikkö, kenraali Laidoner tarkasti rykmentin tervehtien Viron koko armeijan nimessä Pohjan Poikia, jotka taisteluissa aina olivat olleet ensimmäisiä ja hurjilla hyökkäyksillään innostaneet muitakin joukko-osastoja.
Valk alkoi vähitellen tuntua Pohjan Pojista siedettävältä. Torille ja kauppoihin ilmestyi tavaraa. Elämä kaupungissa sai vaihtelevampia muotoja. Kaupunkilaiset panivat toimeen juhlia, joihin vastineeksi eri komppaniat järjestivät tanssiaisia. »Elävissä kuvissa» käytiin myöskin ahkerasti. Sotilailla oli iltahuuto klo 9 ja alipäällystöllä klo 10, joten ankarista harjoituksista huolimatta aikaa jäi runsaasti kaupungin tarkasteluun ja tuttavuuksien tekoon. Tavatessaan heitä miellyttävän virottaren tai lättiläistytön Pohjan Pojat lyöttäytyivät tuttaviksi. Muutamat hankkivat itselleen vapaan ajan kuluttamiseksi vakinaisia käyntipaikkoja eri perheissä. Useat rykmentin upseerit asuivatkin kaupungilla yksityisten luona.
Viron apuretkikunnan soittokunta saapui Valkiin helmikuun 9 p:nä ja ilmoittautui heti eversti Kalmille soittaen hänen esikuntatalonsa edustalla »Porilaisten marssin». Soittokunta sai Valkissa runsaasti työtä. Sitä tarvittiin upseeriklubeissa ja komppanioiden tanssiaisissa, sitäpaitsi esitti se joka päivä klo 12 rykmentin komentajan asunnon edustalla katusoittoa runsaalle kuulijakunnalle.
Kuri rykmentissä oli vielä erinomainen, etenkin 1:sessä pataljoonassa. Sotilaat tervehtivät aina vastaantullessaan upseerejaan, jotka muutenkin nauttivat miehistön ja alipäällystön kunnioitusta. Mieliala oli niinikään sangen korkealla.