Eversti Kalm lähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä Marienburgin valtauksessa.
Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla, jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman, oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia olevan n. 3.000 miestä.
1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania, kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa etelään.
3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi kääntynyt Paideriin vievälle tielle.
Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa taistelujärjestykseen.
Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain eteenpäin.
Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella, olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.
Jääkärikapteeni Hannula seuratessaan kärkikomppaniaa huomasi äkkiä, että se oli jo sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, josta sen olisi ollut poikettava kulkemaan koillista kohden. Hän ratsasti nopeasti komppanianpäällikön luo saadakseen selitystä. Jääkäriluutnantti Marttisen käytettäväksi annettu lättiläinen opas oli ilmoittanut tietävänsä lähempänä Marienburgia olevan, kaakkoon vievälle valtamaantielle johtavan sivupolun, jota myöten 3:s komppania saattaisi suorittaa katkaisuliikkeensä. Tässä tehtiin kuitenkin erehdys, osoittautui näet, että opas tarkoitti tietä, joka erkanee vasta Pullangin lammen takaa, siis aivan liian läheltä Marienburgia, jotta katkaisuliike olisi voitu suorittaa vihollisen huomaamatta. 2:nenkin komppania oli jo tällöin sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, joten katkaisuaikeesta täytyi kokonaan luopua. 3:nnen komppanian kärki törmäsi sitäpaitsi heti senjälkeen yhteen vihollisen patrullin tai etuvartion kanssa. Kello oli 7,30 ap.
Jääkäriluutnantti Sainio kirjoittaa Marienburgin lähestymisestä:
»Olemme viikkokautisesta sotajalalla olemisesta, yhtämittaisista kahakoista, marsseista, puutteellisesta unesta ja ravinnosta siksi turtuneita, etteivät mietteet kohtalostamme kykene erikoisesti aivojamme rasittamaan. Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyy ja tie lyhenee, tulvahtaa kuitenkin enemmän ja enemmän mietelmiä väsyneen ajatuksen piiriin. Onhan edessämme matkamme määränpää ja joudummehan pian taisteluun: ei kumma, jos ihmisjärjen heiluri kaikesta väsymyksestään huolimatta pyrkii nyt liikahtelemaan.