Pilkkosen pimeässä yössä, joka oli elämäni kaikkein raskaimpia, punaiset monta kertaa tulivat suurin joukoin metsään, jossa meitä oli 400—500 metriä kohden vain muutamia. Vihdoin viimein aamu koitti — kaunis, valoisa pakkaspäivä.
Luoksemme saapui sitten muutamia maamiehiämme tuoden minulle kirjallisen ilmoituksen. Luen. Se on käsky viipymättä matkata reillä Rogosin kartanon kautta Marienburgiin; Pohjan Pojat ovat jo siellä ja odottavat meidän pikaista apuamme.
Kaikki vaivat oli siinä silmänräpäyksessä unohdettu — kylmä ja väsymys. Asetuimme heti rekiin ja riensimme matkalle Marienburgia kohden vihollisia kohtaamatta. Yöksi saavuimme ensimmäisinä virolaisina Marienburgiin. Joukko Pohjan Poikia istui tienvieressä nuotion ääressä. Menimme heidän luokseen ja huomasimme pian, että pojat olivat kaikki perin nälkäisiä. He olivat tulleet Valkin suunnalta, marssineet päivän ja toisen olleet taistelussa. Siinä jaoimme toverillisesti selkäreppujemme leipävarat Pohjan Poikain kanssa — vahinko vain, ettemme voineet puhella keskenämme, toinen ei näet saanut toisen puheesta selvää. Mutta riemu oli molemmin puolin suuri.
Punaiset olivat Marienburgissa saaneet kauheasti selkäänsä. Tienvieret olivat täynnä ruumiita ja hevosenraatoja, verta… Jäimme yöksi ystävällisten naapuriemme luo ja vaihdoimme heille leipää ja tuoretta sianlihaa tupakkaan. Seuraavana päivänä tuli lisää virolaisia ja suomalaisia. Molemminpuolisia tervehdyksiä, naurua ja yleistä riemua.
Pieni suomalainen, noin 12-vuotias poika oli meidän kaikkien lempilapsi ja rakas ystävä. Muistan vielä, miten eräs meidän miehistämme tahtoi kantaa pikku miestä eteenpäin kuin omaa lastaan sylissään, mutta poika, niinkuin todellinen sotilas ainakin, protesteerasi sitä vastaan mitä tarmokkaimmin. Jos tietäisin, kuka oli tuo pieni Pohjan Poika ja hänet vielä kerran tapaisin, tahtoisin mielelläni, perheenisä kun olen, kerran puristaa lämpimästi hänen kättään. — Niin, sillä kertaa Pohjan Pojat päästivät totisesti minut ryhmilleni siitä satimesta, johon olimme joutuneet Pullinjärven rannalla.»
Kirjoittaja lopettaa kuvauksensa seuraavin sanoin:
»Tervehdin teitä, rakkaat Pohjan Pojat, teidän omaisianne ja teidän mahtavia Suomen kallioitanne. Teillä on samanlainen sydän kuin maanne luja ja vankkumaton luonto ja esi-isäinne perintö — vapaus, josta me olemme päässeet osallisiksi teidän ystävällisellä avullanne.»
Esikunta- ja ambulanssijunalle, joka oli jäänyt Hoppenhofin asemalle, lähetettiin käsky saapua viipymättä Marienburgiin, jossa suomalaiset kaatuneet ja haavoittuneet oli toistaiseksi täytynyt sijoittaa kauppalan sairaalan alastomiin saleihin. Eräs mukana ollut soittaja antaa junamatkasta seuraavan kuvauksen:
»Illalla 21 p:nä oleskeltuamme Hoppenhofissa kaksi vuorokautta tulee klo 10 ip. käsky jatkaa matkaa Marienburgiin. Junan päällikkyys annetaan varakapellimestarillemme, vänrikki Kaartotielle, joka on saanut eversti Kalmilta määräyksen ajaa keskeyttämättä Marienburgiin.
»Kuljettuamme jonkin matkaa tapaamme virolaisen panssarijunan, jonka komentaja varoittaa meitä omin päin jatkamasta matkaamme, kun rata on joka puolelta vihollisen ympäröimä. Huolimatta siitä junan päällikkö antaa käskyn kulkea edelleen. Käsigranaateilla varustettuja soittajia komennetaan veturiin. Juna vyöryy huimaavaa vauhtia mäkeä alas. Istumme paikoillamme jännittyneinä. Silloin — mikä kauhea tärähdys! Rumpalit, jotka ovat asettuneet vaunujen hyllyille, lentävät lattialle vetäen alas torvet ja nuotit.