»Retki on epäonnistunut. Taistelussa on lukuisia haavoittunut ja yksi kaatunut. Kadoksiin joutuu 8, heidän mukanaan taistelussa vallattu 'Lewis' konekivääri Eino Schönemann-Soriolan johdolla. He ovat nähtävästi ajaneet harhaan tai joukoissa niin yleisen tavan mukaan ilman muuta taistelun päätyttyä menneet lähitaloihin syömään ja niin joutuneet ehkä viekkaiden lättiläisten kanssa uudelleen taisteluun.
»Miestemme tottumattomuus yöllisiin retkiin ja sellainen hermostuneisuus, jota tykistön ratsumiehet osoittivat, aiheuttivat epäonnistumisen. Suuri syy oli myöskin siinä, että vihollinen jollakin tavoin näytti tienneen joukkomme liikkeet. Pimeässä emme huomanneet peltoja pitkin kulkevaa puhelinjohtoa, varsinkaan, kun huomiomme oli kiintynyt siihen, että pylväissä ei ollut mitään johtoa. Oppaiden ilmoituksia vastaan puhuu se seikka, ettei Goldbeck—Babezkin tie näyttänyt mitenkään sellaiselta, että tykit sille olisivat juuttuneet. Missään kohti en huomannut pyöränjälkiä, jotka olisivat olleet edes viiden tuuman syvyiset. Niinikään olivat tiedot vihollisen asemista ja voimista vääristeltyjä. Arvioni mukaan oli Brenzen luona noin kolme komppaniaa ja Babezkissa nähtävästi kaksi, kaikki hyvin asestettuja lättiläisiä joukkoja.»
Varavääpeli Rekola kertoo retkestä:
»Kello 11 ip. lähtö tapahtuu. Ilma on leuto. On ihan pimeää, jokunen tähti vain tuikkaa Istutaan reessä ja jutellaan hiljakseen. Reen jalas liukuu äänettömästi, ja metsä tien varsilla näyttää omituisen salaperäiseltä.
»'Nytpä me tuomme komean saaliin', puhellaan.
»Muutamien kilometrien päässä maantie haarautuu kahteen suuntaan. Siinä pysähdytään. Luutnantti Vohlonen antaa meille osastojen johtajille määräykset. On tarkoitus, jos huomataan vihollisen olevan ylivoimaisen, vain vähän ärsyttää sitä ja palata sitten takaisin. Jos taas on mahdollista valloittaa tykit, hyökkää yksi osa miehistöä sivutietä punaisten taakse ja ajaa ne pakoon.
»Lähdetään etenemään. Ajetaan hiljalleen. Tullaan muutamiin taloihin. Vihollisten pitäisi olla likimailla. Matkaa jatketaan. Kello on 2 paikkeilla yöllä. On alkanut laskeutua hienoa sumua.
»Laukaus räiskähtää äkisti. Hevoset käännetään ympäri, ketju muodostetaan ja edetään hiukan. Ampuminen alkaa. Ei nähdä mitään — lauotaan vain suoraan eteenpäin. Innostus on ylimmillään. Mies mieheltä odotetaan hyökkäyskäskyä. Silloin tulee äkkiä sana oikealta: meidät saarretaan. Ammutaan vielä hetkinen, sitten peräydytään hevosten luo ja ajetaan takaisin.
»Sillä aikaa oppaamme ovat kadonneet. Siis tässä on vain viritetty loukku. Säästymme siitä kuitenkin vielä kunnialla. Palaamme tienristeykseen ja lähdemme pyrkimään toista tietä, vasemman puoleista. Ajettuamme muutamia kilometrejä saavumme eräälle mäelle. Vasemmalla puolen tietä on talo. Kärjestä tulee sana, että vihollinen on edessä. Luutnantti Vohlonen lähettää minut kahden miehen kanssa tutkimaan talon ympäristöä, onko siellä vihollisia ja minkälaiset asemat siinä olisivat, jos aloitettaisiin taistelu. Tarkastamme. Punaisia ei ole. Paikka on hyvä puolustukselle, kivisiä rakennuksia, ojia y.m.s. Talon edessä on aava pelto, joka laskeutuu loivasti alas.
»Lähdemme kuitenkin eteenpäin, yhdessä rivissä. Hevoset jätämme mäen päälle talojen luo. Sumu on yhä tiivistynyt. Ei näe paljon kättä pitemmälle. Laskeudumme mäen rinnettä alas n. 300 metriä, sitten alkaa tie jälleen kohota. Silloin huomaamme jonkin metrin päässä vihollisen kaksimiehisen vartion. Se on myös nähnyt meidät.