»He tahtovat myös kuulla suomalaisia lauluja. Komppaniamme päällikkö esittää muutamia hyvällä äänellään. Naiset ihastuvat etenkin kansanlauluun 'Voi äiti parka ja raukka…' He eivät löydä kylliksi lämpimiä sanoja sitä ylistääkseen.»

Marienburgissa tapahtui Pohjan Pojille pari ikävää onnettomuutta. 22 p:nä eräs 2:sen komppanian sotilas käsitteli eräässä huoneessa komppanian, kasarmilla varomattomasti löytämäänsä venäläistä käsigranaattia, joka silloin räjähti haavoittaen 13 sotilasta. Kukaan ei kuitenkaan saanut pahempia vammoja. Samana päivänä aloitettu tykkienhakuretki päättyi myös onnettomasti.

Pari lättiläistä talonpoikaa oli mainittuna päivänä saapunut Pohjan Poikain rykmentin esikuntaan ilmoittaen, että Malupin suunnalla Marienburgista kaakkoon oli ollut liikkeellä punaisten pakeneva kuormasto, ja että Babezkin luo oli jäänyt lumeen juuttuneina 4 kolmentuuman tykkiä melkein vartijoitta.

Kysymys tykkien noutamisesta jätettiin ensin 2:sen pataljoonan komentajan, jääkärikapteeni Svinhufvudin harkinnan varaan. Hän lähetti komppanioihinsa kyselyn, ketkä tarjoutuisivat vapaaehtoisesti retkelle. Miehiä ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sitten saapui rykmentin esikunnasta määräys, että oli lähetettävä 40 2:sen pataljoonan sotilasta ja jokin määrä konekiväärimiehiä, joiden tuli nopealla liikkeellä vallata yön turvissa tykit ja ottaa, jos mahdollista, muutakin saalista sekä tiedustella vihollisen voimia tällä suunnalla. Komennuskunnan johtajaksi määrättiin 2:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti Vohlonen. Sen tuli lähteä liikkeelle klo 11 ap. Siihen tuli kuulumaan: 4:nnestä komppaniasta 20 miestä aliupseeri Hartikaisen johdolla, 6:nnesta komppaniasta 20 miestä upseerikokelas Eero Rekolan johdolla, 2:sesta K.K.K:sta 14 miestä 1 »Maxim» ja 1 »Lewis» konekiväärin kanssa ja tykistöstä 6 ratsumiestä tiedustelijoina sekä lättiläiset sanantuojat oppaina.

Luutnantti Vohlonen kuvaa retkeä seuraavasti:

»Lähtökäskyn jälkeen matkaamme ainoastaan n. 3 kilometriä, kun jo tie yön pimeydessä ja sumussa alkaa mielestäni johtaa väärään suuntaan. Olemme joutuneet toiselle tielle, ja vasta ratsumiesten avulla löydämme oikean suunnan. Näen oppaat epävarmoiksi ja katson tarpeelliseksi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Saavumme näin Karitanin tienristeykseen. Siitä annan kahdelle ratsumiehelle tehtäväksi ottaa selvää Babezkiin vievästä tiestä ja tiedustella mainitun kylän seutuja.

»Klo 1,30 ap. saavumme Lunke-nimisen talon kohdalle. Kuulusteltaessa talonväkeä se koettaa antaa vääriä tietoja, ja ainoastaan uhkauksilla saadaan heidät ilmaisemaan, että vihollinen majailee aivan läheisissä taloissa, ja että se muka on ainakin kuudentoista komppanian vahvuinen. Talonväki asetetaan vartioinnin alaiseksi. 5 tiedustelijaa lähtee maantietä pitkin edelleen Brenzen koulutaloa kohden, ja pienen ajan perästä joukkue yksirivisessä jonossa painuu samaan suuntaan. Esteettömästi etujoukko pääsee talon piha-aidan viereen. Sitten ensimmäiset laukaukset pamahtavat. Meikäläiset leviävät ketjuun kahdenpuolen tietä, ja kolmessa minuutissa on kivääri- ja konekiväärituli täydessä käynnissä.

»Tällä välin ratsumies saapuu Babezkista ilmoittaen sielläkin olevan suurehkon vihollisvoiman. Molemmat oppaat ovat yrittäneet pakoon ja ratsumiehet ryhtyneet ajamaan heitä takaa. Kaikki tämä sekä erinäiset valomerkit takanamme hermostuttavat jonkin verran miehiä, jotka eivät ole tottuneet yöllisiin hyökkäyksiin. Kolme tykistön ratsumiestä johtajineen ratsastaa täyttä karkua kauppalaan päin jalkaväen yhtenä miehenä syöksyessä päin vastustajan ketjuja. Toista tuntia kestää kovaa tulta, ja lopulta ei talojen valtaus enää näytä mahdottomalta, joskin ainakin nelinkertainen vihollinen yhden raskaan ja kahden kevyen konekiväärin tukemana niitä puolustaa. Ratsumiesten paettua ja ottaen huomioon, että Babezkista vihollisella on jokseenkin sama matka Karitanin tienristeykseen kuin meillä, katson varmimmaksi antaa peräytymismääräyksen. Palaamme mainittuun tienristeykseen ilman pienintäkään mieshukkaa. Jätettyäni siihen selkäpuolen varmistukseksi kolme miestä yhden hevosen kera lähdemme kärki edellä etenemään Babezkia kohden. Mielestäni ei näet minulle annetun tehtävän suorituksessa vielä ole tarpeeksi keinoja käytetty.

»Saavumme Babezkin kylään, jossa hevoset asetetaan jonkinlaisen kyläkapakan kivirakennuksen viereen joukkomme alkaessa harvassa yksirivisessä jonossa marssia n. 500 m. kaakkoon päin olevaa taloryhmää kohden. Jonon kulkiessa pitkin tietä ensimmäiset vihollisen laukaukset pamahtavat n. 80 m välimatkalta. 1/2 6 tienoilla taistelu on täydessä käynnissä. Klo 6 sumu ja pimeys ovat niin paljon väistyneet, että saatan huomata taistelupaikan olevan meille mitä epäedullisimman. Kun sitäpaitsi 3—4 miestä on jo pahasti haavoittunut, annan käskyn peräytyä kuormastolle varatun mäen turviin. Vihollinen on sillä välin saanut kaksi konekivääriä oikealle siivelle, ja kun sen tuli muutenkin on erittäin voimakas ja tarkkaan tähdätty, näyttää varsinkin haavoittuneiden pelastaminen kentältä yhteen aikaan epäilyttävältä. Kolmella hevosella ajetaan kuitenkin takaisin ketjuun, oikealta sivustalta avataan etempää kiivas tuli, ja tilanne on pelastettu. Nopeimmilla hevosilla lähetetään haavoittuneet Marienburgia kohden muun joukon seuratessa. Lähtiessä kuitenkin nähdään erään rekemme ajavan Goldbeckiin menevälle tielle. Kun ratsumiehiä ei enää ole käytettävissä, ei sen etenemistä voida pysähdyttää.

»Kun ensimmäiset reet ehtivät Karitanin tienristeykseen, tavataan siellä patrullimme täydessä tappelussa vihollisen ratsuväen kanssa, joka kuitenkin nähtyään lisäjoukon saapuvan katsoo parhaaksi paeta. Näin on paluutie kauppalaan selvä, johon saavumme klo 8 tienoissa aamulla.