»On iltapäivä. Sataa lumiräntää, joka kastelee manttelin likomäräksi ja kohmettaa ruumiin märissä vaatteissa. Tarkastelemme maatessamme pilvistä taivasta ja edessämme olevien lättiläistalojen olkikattoja.
»'Punaiset ovat lähellä. U:n kanssa söivät samassa pöydässä jokitörmän talossa.'
»'Älä nyt. Miksi U. ei antanut heille lähtöpassia?'
»'Eihän sitä. Miehiä oli neljä viisi ja U. yksin. Täysi työ oli hänellä pysytellä rauhallisena, ja kiitti, kun pääsi.'
»Mieli on jännittynyt. Joka silmänräpäys luulee näkevänsä ryssän karvalakin ja pistinpäisen kiväärin. Nyt… kuuluu askeleita. Mies, toinen, useita näkyy joen uomassa painuen kohta näkymättömiin rantatörmän alle. Nyt ne tulevat! Odotamme henkeä pidätellen punaisten ilmestymistä näkyville. Olen nostanut konekiväärin tukinniskalle. Sormi hyväilee liipaisinta. Nyt!
»Silmänräpäys vielä, niin kaikki olisi myöhäistä. Samassa näemme tutun lakin, tutut kasvot. Pelästymme ja helpotuksesta huokaisten laskemme konekiväärin alas.
»'Olimmepa vähällä ampua omia miehiä. Toisetkin tulevat, pistäytyvät jokitörmän alta.
»'Sitä pelkäsimmekin. Siksi lähetimme yhden edeltäpäin varoittamaan.'
»Päivällä lähtenyt partio on palannut. Miehet ovat väsyneitä. Jo heidän käynnistään näkyy, miten kiire heille on tullut.
»'Juoksimme', selittää yksi heistä, 'minkä kintuista pääsimme. Kun olimme tulleet aukean ylitse aivan kylän laitaan, avasivat punaiset tulen edestämme taloista. Kujalla soi konekivääri, papatti kuin pakana. Pyörsimme nopeasti ympäri ja aloimme livistää.'