Vänrikki Luostarinen kertoo päivän taisteluista, jotka olivat kaikkein raskaimmat 4:nnelle komppanialle, seuraavaa:
»Shirkovan kylä on korkeilla vuorilla Voronkinan ja Kirovon pohjoispuolella. Otamme asemat kylän lounaisreunalla ja aloitamme hyökkäyksen heti aukeita kukkuloita myöten kauheassa ristitulessa. Taistelemme tuimasti talo talolta, kukkula kukkulalta — aina vain eteenpäin.
»Parin tunnin ottelun jälkeen saammekin kylän haltuumme. Otamme asemat ja avaamme tulen Nastahinaan ja Kirovoon päin. Kuulaa tulee joka suunnalta. Urhoollinen ja rohkea vänrikki Reinikka haavoittuu, miehiä niinikään, toinen toisensa jälkeen. Mutta asemissa on pysyttävä, jos mieli 6:nnen komppanian saada Kirovo. Yhä useampia haavoittuu. Koetan lohduttaa ja rohkaista poikiani.
»Taistelu kestää koko päivän. Emme saa ruokaakaan. Vihollinen tekee sisukasta vastarintaa.
»Jotkut ovat jo niin rasittuneita, että napisevat — eivät pelosta, vaan väsymyksestä. Miehet ovat tapelleet, nähneet nälkää, eivätkä ole saaneet nukkua. Monen hermosto on niin pilautunut, että he eivät pääse uneen edes vähäisinä lepohetkinään. Mutta ei auta — Nastahina on määrätty valloitettavaksi, ja me valloitamme sen.
»Vihollinen pitää yllä kiivasta tykkitulta. Mutta vihdoin sen täytyy antaa perään. 6:s komppania hyökkää Kirovoon, me Nastahinaan ja illalla klo 5 ne on vallattu. Punaisilta on kaatunut kymmenittäin miehiä.
»Koko yön on raskasta vartiopalvelusta. Kuljen vartiopaikasta toiseen.
Poissa on miehistä entinen reippaus. Koetan rohkaista:
»'Kohta olemme Pihkovassa.'
»'Emme pääse sinne. Pieneksi käy joukkomme, jos tällaisia päiviä tulee useampia. Moni ystävä on poissa. Emmekä me ole tulleet valloittamaan Virolle alueita, vaan vapauttamaan veljesmaata. Sopimus oli vain rajalle asti, ja nyt olemme Venäjän maassa. [Erehdys!]
»Koetan selittää, että sitä parempi, jos jaksaisimme mennä vaikka Moskovaan saakka. Mutta se ei auta. Pojat ovat väsyksissä: koti-ikävä kaivaa heitä. Epätoivo pyrkii mieliin yhtämittaisissa taisteluissa.»