2:sen pataljoonan tappiot olivat: 4:s komppania: 1 kaatunut, sotilas Edvard Niikkula, 1 haavoittunut upseeri, vänrikki Reinikka, 1 haavoittunut aliupseeri, kersantti Viljo Valtanen, joka sittemmin kuoli haavoihinsa, ja 9 haavoittunutta sotilasta, joista Teodor Tuomela kuoli myöhemmin haavoihinsa; 5:s komppania: 1 haavoittunut upseeri, jääkärivänrikki Dahlman, 1 haavoittunut aliupseeri ja 4 haavoittunutta sotilasta, joista 1, sotilas Juho Ahonen, kuoli myöhemmin haavoihinsa; 6:s komppania: 3 haavoittunutta sotilasta sekä 2:nen K.K.K.: 1 kaatunut, sotilas Eino Lahti, ja 1 haavoittunut sotilas.
Tämän päivän taistelut jäivät 2:sen pataljoonan viimeisiksi. Yhtämittaisen marssimisen, taistelemisen ja vartioimisen uuvuttamat ja lakkaamattomien hälyytysten ja tykkitulen hermostuttamat komppaniat eivät jaksaneet enää. Ensimmäisenä 4:s komppania ilmoitti 22 p:nä, että sotilaat eivät tahdo enää edetä kauemmaksi.
Se siirrettiin Voronkinaan lepäämään ja tilalle Nastahinaan lähetettiin 6:s komppania. Koko pataljoonan miehistö tahtoi yleisesti kotiin.
Vänrikki Luostarinen kertoo näistä pataljoonan viimeisistä vaiheista
Petserin rintamalla:
»Huomaan miehistössä kiihtymystä. Aliupseerit selittävät, että toiset komppaniat eivät aio enää edetä. Iltapäivällä eräs sotilas tuo minulle kirjelmän, jossa miehistö ilmoittaa, ettei se enää lähde näin vähin joukoin hyökkäämään. Teen raportin pataljoonankomentajalle. Menen puhuttelemaan miehiä.
»Selitän, ettei meidän enää tarvitsisikaan tehdä monta hyökkäystä, ennenkuin olisimme Isborskissa. Mutta he vastaavat, että virolaiset eivät kuitenkaan kykenisi sitä pitämään. Isborskin kävisi samoinkuin Marienburgin. Emme me ole palkkasotureita, vaan veljeskansan auttajia. Meitä on jo mennyt l/2 komppaniaa, jäljellä on vain viitisenkymmentä miestä, asekuntoisia vain 30—40, ja koska toisetkin komppaniat kieltäytyvät etenemästä, emme me yksin lähde. Olemme olleet jo 3 kk. rintamalla saamatta lomaa. Varustukset ovat huonot, ei ole jalkineita. Kotimaassa suunnitellaan sitäpaitsi Pietarin retkeä. Sinne meidän on päästävä. Vaaterahoja emme ole saaneet. Olemme olleet 2 viikkoa yhtämittaisissa taisteluissa. Kärsineet vilua. Vaatteet kuhisevat täitä. Yöllä ei saa lepoa. — Näin he selittävät. Ja minä ymmärrän heidät, vaikka sydäntä kirvelee ajatellessa, että nytkö käännymme, nyt, kun vihollisen vastustus on murrettu ja 3 rykmenttiä tuhottu. Vaikka olemmehan jo nytkin tehneet paljon.
Edessä olevat maisemat ovat aukeita. Yhtä aavaa kilometrittäin. Pihkovan suot häämöttävät takana. Ehkä poikia vaivaa aavistus, että jos jatkamme, käy meidän kuin karoliinien, jotka kuolivat Liettuan soille.
»Lisäksi vaikuttaa poikiin lamauttavasti tieto, että vihollinen uhkaa Valkia. He ajattelevat, että Viro ei kykene puolustamaan sitä, minkä me valloitamme. Kansa on sitäpaitsi käynyt kiittämättömäksi. Miksi uhraisimme enempää kallista verta? — Nämä ovat noiden rakkaiden, urhoollisten poikieni ajatukset. Sama henki on koko pataljoonassa.»
Neiti Pohjala kirjoittaa:
»6:nnen komppanian olo Nastahinassa on ehkä tukalinta. Kerrankin sotilaat vasta viime hetkessä pelastuvat palavasta asunnosta.