Vuoden lopussa virolaisten joukkojen yhteinen lukumäärä oli: 546 upseeria, 7.077 sotilasta, 30 automaattikivääriä, 144 konekivääriä, 29 tykkiä ja muutamia panssarijunia. (Operatiiviesikunnan tiedonanto ei, kumma kyllä, mainitse panssarijunien lukumäärää, mutta niissä yhteensä olleen miehistön ja asestuksen mukaan voi päätellä niitä olleen 4 tai 5.) Vihollisen voimat Viron rintamilla arvioitiin samaan aikaan n. 7—10 000 mieheksi.
Pelolla ja vavistuksella Virossa otettiin vastaan uusi vuosi 1919. Pelastus näytti mahdottomalta. Puoleksi kurittomat virolaiset rykmentit olivat olleet pakotetut peräytymään yhtä mittaa. Bolshevikit olivat tunkeutuneet melkein pääkaupungin porteille. Baltilaisten paronien lisäksi monia virolaistakin varakkaita perheitä oli poistunut maasta. Suomen Virossa olleen konsulin kautta saapuneiden useiden pyyntöjen johdosta, että suomalaisia laivoja lähetettäisiin Tallinnaan noutamaan virolaisia perheitä Helsinkiin, tiedusteli Suomen silloinen ulkoasiainministeri Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalta joulun ja uudenvuoden välillä useita kertoja, olisiko noihin pyyntöihin suostuttava. Hänelle vastattiin, ettei pitäisi sitä tehdä, koska se vain lamauttaisi yhäkin virolaisten mielialaa. Suomalaisia apujoukkoja lähetettäisiin Tallinnaan lähipäivinä. Virossa oli viimeinenkin luottamus hallitukseen häipymässä. Tallinnan porvarillisetkin valmistautuivat alistumaan bolshevikien vallan alaisuuteen.
Bolshevikien salainen kiihoitustyö yltyi päivä päivältä kaupungeissa ja maaseudulla. Sen ilmauksena on pidettävä tallinnalaisten työläisten väliaikaiselle hallitukselle esittämää, jyrkkään ja röyhkeään muotoon puettua kirjelmää, jossa esitettiin »porvariston» taistelun epätoivoisuus ja vaadittiin, ettei Tallinnaa saisi panna alttiiksi katutaistelujen hävityksille. Lisäksi kaikkialla kierteli huhuja, että bolshevismi oli saanut tukevan jalansijan rintamajoukoissakin, jotka vahvistivat itse näitä huhuja osoittamalla — kylläkin useimmiten aivan toisista, ymmärrettävistä syistä — haluttomuutta taisteluun menoa kohtaan. Kammottava välinpitämättömyys oli levinnyt yhä laajempiin kansankerroksiin.
Vuoden lopulla oli kaikkialla maassa perustettu hallituksen ja rintamajoukkojen tukemista tarkoittavan, Tartossa joulukuun puolivälissä alulle pannun »Uhistöö» liiton haaraosastoja lukuisine alaosastoineen haavoittuneiden hoitoa, sotapakolaisten ja toimivien joukkojen tukemista, taloudellisten apuneuvojen keräämistä, agitatsionia y.m. varten. Liiton merkitys ei vielä tällöin ollut kuitenkaan suuri, sen jäsenluku oli pieni ja tulokset sen toiminnasta ehkä vieläkin pienemmät. Vasta myöhemmin se paisui mahtavaksi, laajaksi järjestöksi, jonka osuus vapaussodan onnelliseen päättymiseen on sangen suuri.
Uuden vuoden alussa virolaisten peräytymistä jatkui entiseen tapaan, kuitenkin hitaammin. 1:en rykmentti oli jo edellisen vuoden lopulla lähetetty rintamalle, mutta sen tulo ei ollut aikaansaanut minkäänlaista muutosta tilanteeseen Se, mihin ylin sotilasjohto ja samalla hallituskin perusti luottamuksensa tulevaisuuteen, ilmenee seuraavasta: Kun Kalevan maleva tammikuun 2 p:nä lähti Tallinnasta Narvan maantietä pitkin rintamalle, kertoo mainitun joukko-osaston sotapäiväkirja joukkoa tarkastaneen kenraali Tönissonin lausuneen: »Meidän heikot ja huonosti varustetut komppaniamme peräytyvät melkein vastaanpanematta, vaikka vihollisen joukot eivät ole suuret. Jos kykenemme pysymään paikoillamme, niin voimme muutaman päivän kuluttua suomalaisten apujoukkojen saavuttua rintamalle ryhtyä etenemään.» Samalla sotilasjohto tietysti kuumeisesti valmisti kaikin tavoin mahdollisuuksia tällöin aloitettavaksi määrättyä etenemistä varten täydentäen joukkojen varustusta ja vahvistaen niitä apujoukoilla.
Ensimmäinen suomalainen komppania saapui Tallinnaan joulukuun 30 p:nä ja muut Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komppaniat seurasivat sitä pian perässä. Niiden tulo muodostaa käännekohdan Viron vapaustaistelun siihen saakka niin perin toivottomassa kehityksessä. Tammikuun 4 p:nä virolaisilla joukoilla oli ensimmäinen huomattavampi menestys. Ne saivat silloin Tapan rintamalla ensimmäisen voittonsa valloittamalla Prisken. Operatiiviesikunnan sotapäiväkirja mainitsee, että tähän taisteluun otti osaa yksi komppania jalkaväkeä ja 16 miestä panssarijunasta kahden suomalaisen, luutnantti Penttilän ja kersantti Ambrosiuksen, johdolla.
Bolshevikit panivat kaikkialla valtaamillaan alueilla oman järjestyksensä voimaan. Nimellisesti valta oli paikallisilla komiteoilla, jotka toimittivat kotitarkastuksia ja vangituttivat »vastavallan kumouksellisia». Mutta todellisuudessa valta luonnollisesti oli venäläisten, lättiläisten ja virolaisten bolshevikisotilaiden käsissä. Kaikkialla ryhdyttiin toteuttamaan sitä suunnitelmaa, joka oli tehty ennen hyökkäystä. Vastustajia vainottiin häikäilemättä. Kirkot suljettiin tai muutettiin bolshevikien kokoushuoneiksi j.n.e. Vangitsemisia, ryöstöjä ja murhia tapahtui usein Kuitenkin bolshevikit uuden valtakautensa alkuaikana käyttäytyivät valtaamillaan alueilla rauhallista väestöä kohtaan verrattain siivosti. Joukkomurhat ja yleiset ryöstöt alkoivat vasta sitten, kun bolshevikit kärsivät rintamilla suuret tappionsa ja kävi selväksi, että he ajanmittaan eivät kykenisi säilyttämään asemaansa.
Tilanne taistelukentillä ja niiden takana Virossa oli kehittynyt tälle kannalle, kun ensimmäiset suomalaiskomppaniat saapuivat rintamalle.
TOINEN OSA
1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.