Eversti Sihvon ehdokkuudesta rykmentinpäälliköksi luovuttiin sen johdosta, että katsottiin tarvittavan lähettää kaksi rykmenttiä Viroon. Niiden yläpuolelle suunniteltiin asetettavaksi siviilivirasto yhdyssiteeksi Helsinkiin sijoitettavan, retkikuntaa johtavan toimikunnan ja molempien rykmenttien välille.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Helsingin naiset kutsuivat ilmoituksilla pääkaupungin lehdissä kaikkia niitä henkilöitä, jotka tahtoivat auttaa Viroa sen vaaranalaisessa tilassa, saapumaan keskiviikkona, joulukuun 18 p:nä 1918, klo 7 ip. Naisjärjestön huoneistoon, Antinkadun 4:ssä. Siellä piti keskustella suomalaisen ambulanssin lähettämisestä Viroon ja kysymyksen taloudellisen puolen järjestämisestä.
Kokouksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin sen kokoonkutsujat olivat ajatelleet. Se yhdisti lopullisesti kaikki ne suunnitelmat, joita oli tehty Viron pelastamiseksi, yhdeksi suureksi ja mahtavaksi avustusliikkeeksi.
Ajatus avustustoiminnan välttämättömyydestä oli sillä välin saanut yhä laajempaa kannatusta. Oli myöskin käynyt selväksi, että tehokkaan avun antaminen ja retkikunnan menestyksellinen toiminta oli vaikeaa ilman Suomen hallituksen kannatusta. Hallitus oli, kuten näkyy siitä ehdosta, jolla se suostui maisteri Ruuthin pro memoriassa tehtyyn ehdotukseen, asettunut sille kannalle, että avustustoiminnan johtoon oli saatava eduskunta- ja kansalaispiirien luottamusta nauttivia, tunnettuja henkilöitä.
Kokous, jonka puheenjohtajana rouva Ilmi Hallsten toimi, asetti tehtäväkseen toimia kaksi päivää myöhemmin pidettävän kansalaiskokouksen edeltäjänä. Päätettiin, että työohjelman laatu ja laajuus oli jätettävä kansalaiskokouksessa valittavalle johtokunnalle, jonka jäseniksi ehdotettiin, sittenkuin asianomaisilta oli hankittu suostumus siihen, kolme edustavaa henkilöä kustakin valtiollisesta puolueesta. Ne olivat: ruotsalaisesta kansanpuolueesta: ent. senaattori Alexander Frey, kansanedustaja A.R. Hedberg ja rehtori, kansanedustaja Eirik Hornborg, kansallisesta kokoomuspuolueesta: ent. senaattori, kansanedustaja O.W. Louhivuori, tohtori K.A. Paloheimo ja pankinjohtaja Mauri Honkajuuri, kansallisesta edistyspuolueesta: tohtori Santeri Ivalo, johtaja W.A. Lavonius ja lakitieteen kandidaatti H. Ritavuori, maalaisliitosta kansanedustaja Santeri Alkio, ent. senaattori, kansanedustaja K. Kallio ja kansanedustaja A. Juutilainen sekä sosiaalidemokraateista professori, ent. senaattori W. Voionmaa, tohtori, ent. senaattori J. Ailio ja tohtori H. Ryömä. Vielä valittiin muutamia väliaikaisia toimikuntia huolehtimaan avustustoiminnan alkuun panosta.
Seuraavana perjantaina, joulukuun 20 p:nä, alkoi klo 7 ip. Helsingin Vanhalla Suomalaisella Tyttökoululla kansalaiskokous, jossa oli läsnä joukko huomattavissa asemissa olevia pääkaupunkilaisia. Sittenkuin tohtori A.H. Virkkunen oli muutamin sanoin avannut kokouksen, valittiin sen puheenjohtajaksi tohtori Louhivuori ja sihteeriksi tohtori Kettunen. Tohtori Maunu af Heurlinin tehtyä selkoa alustavista toimenpiteistä valittiin johtokuntaan ennenmainitut henkilöt, kuitenkin sillä poikkeuksella, että sosiaalidemokraattinen puolue jäi toimikunnassa edustuksetta. Aikaisemmin lupauksensa antaneet sosialistit olivat pyytäneet päästä ehdokkuudesta — arvattavasti puolueen käskystä. Avustustoimikunnan jäsenluku rajoittui siis 12:een.
Kokouksessa, joka osoitti selvästi maassamme silloin vallitsevaa suurta myötätuntoa Viron itsenäisyystaistelua kohtaan ja kansamme lujaa tahtoa auttaa kykynsä mukaan heimolaisia, tehtiin vielä selkoa tapahtumien kehittymisestä Virossa ja keskusteltiin valitun johtokunnan toiminnan suuntaviivoista. Kokouksen nimessä lähetettiin Viron väliaikaiselle hallitukselle tervehdyssähkösanoma, ja rouva Minna Frisk valtuutettiin jättämään valtioneuvostolle anomus yleisen rahankeräyksen toimeenpanosta.
Suomen sosiaalidemokraattien menettely, joka rikkoi muuten täysin eheän rintaman Viron avustamiskysymyksessä, tuntuu omituiselta, etenkin heidän myöhemmän toimintansa valossa. Olihan verrattain yleisesti tunnettua, että vaikka puolue ei tahtonut ensinkään ottaa osaa Viron avustamiseen toivoen siis nähtävästi onnettoman veljeskansan joutuvan kokonaan bolshevikien valtaan, vaan koetti kaiken aikaa asetella esteitä avustustoiminnan tielle ja halventaa sen tekijöitä, niin puolueen johtavat jäsenet katsoivat kuitenkin voivansa esiytyä erikoisina Viron ystävinä, sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten avulla maa oli pelastunut tuhosta. Tunnettuahan on, miten he koettivat retkikunnan aikana ja sen jälkeen herättää Viron johtavissa piireissä epäluuloa suomalaisia auttajia kohtaan — ja onnistuivatkin siinä ainakin osittain – selittäen haluavansa vain paljastaa Suomen porvariston kavalat aikeet Viroon nähden, aikeet, jotka todellisuudessa sisälsivät vain yhden ainoan toiveen: auttaa itsenäinen ja vapaa Viro jaloilleen.
Tämä menettely saa kuitenkin selityksensä Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtajien silloisesta vaikeasta asemasta. Vaikka yksityiset puolueen johtajat halusivatkin olla mukana Viron auttamisessa, ei puolueen johto uskaltanut sallia heidän liittyä avustustoimikuntaan peläten joukkojaan. Kaikista vastaväitteistä huolimatta silloinen sosiaalidemokraattinen puolue oli vallankaappausyritykseen sortuneen edeltäjänsä suoranainen perillinen. Sen johtajat eivät uskaltaneet — mikäli he sitä halusivatkaan — sanoutua ehdottomasti irti Venäjän bolshevikeista, jotka nyt yrittivät tehdä lopun virolaisten itsenäisyyspuuhista. Omaan maahamme sovitetun mittapuun mukaan täytyi Vironkin vapaustaistelun olla heidän mielestään kansalaissota: hullusta itsenäisyyshaaveesta ja vanhentuneista sivistysarvoista kiinni pitävän porvariston taistelu bolshevististen ihanneyhteiskunta-aatteiden läpitunkemia työläisiä vastaan. Se seikka, että Viroon hyökänneiden venäläisten ja virolaisten bolshevikijoukkojen mukana oli pieni määrä suomalaisiakin — siis tavallaan juuri heidän puoluetovereitaan — teki johtaville sosiaalidemokraateillemme Viron avustamistoimintaan osanoton vieläkin vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi seikkailuksi, joka olisi saattanut syöstä heidät puolueen johdosta — seikka, johon he eivät tahtoneet heimolaisrakkaudenkaan nimessä alistua. He olivat siis pakotetut jäämään syrjään. Mutta toisaalta he eivät tahtoneet antaa virolaisten tietää tekonsa todellisia vaikutteita, ja siksi he koettivat selittää avustustoiminnan itsekkäitä tarkoitusperiä palvelevaksi, kavalaksi suunnitelmaksi, jonka toteuttamisessa he, Viron muka ainoat todelliset ystävät, eivät tahtoneet olla mukana.
Virolaiset ovat, kuten niin kauan vieraan aateliston iestä kantaneen kansan voi odottaa olevankin, suurimmaksi osaksi mielipiteiltään vasemmistolaisia. Käyttäen hyväkseen virolaisten oikeistokammoa ja ottamalla viisaasti avukseen sen vastakohdan, joka vallitsee suomalaisen ja virolaisen sivistyneistön välillä suhteessa saksalaisiin ja saksalaisuuteen, oli sosiaalidemokraateillemme verrattain helppoa saada Viron väliaikaisen hallituksenkin keskuudessa vähitellen heräämään jonkinlaista epäluuloisuutta sitä tukevia suomalaisia kansalaispiirejä kohtaan. Tulokset esiytyivät kuitenkin vasta myöhemmin.