Mutta ei yksin Helsingissä toimittu. Kuumeinen innostus Viron auttamiseksi oli tarttunut maaseutuunkin. Pääasiallisesti sotilastoimikunnan aloitteesta oli kaikilla tahoilla maatamme perustettu paikallisia Viron avustamiskanslioita, jotka huolehtivat Viron olojen selostuksesta yleisölle, rahankeruusta ja vapaaehtoisten värväyksestä. Lyhyessä ajassa oli seuraaviin paikkoihin perustettu tällaisia paikallisia kanslioita, jotka suorittivat tärkeimmän työnsä aivan apuretkikunnan alkuaikoina, kun taas myöhemmin toiminta niissä kävi verrattain hiljaiseksi: Forssa, Hämeenlinna, Härmä, Iisalmi, Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Kotka, Kuopio, Lahti, Lapua, Mikkeli, Nurmes, Oulu, Pori, Rauma, Riihimäki, Savonlinna, Seinäjoki, Tampere, Tornio, Turku, Vaasa ja Viipuri.
Paikallisten avustustoimikuntien ja värväyskanslioiden työ oli varsin vaikeaa ja aikaakysyvää. Mutta joka taholla maata oli huomattavissa asemissa olevia heimousaatteen ystäviä, jotka innolla ryhtyivät asiaan. Käden käänteessä hankittiin tarpeellinen kansliahuoneisto ja henkilökunta, ja työ alkoi. Paikallisten avustustoimikuntien toimesta pidettiin ympäri maata kansalaiskokouksia yleisen innostuksen kohottamiseksi. Niiden tehtäväksi jäi myös tammikuussa yli koko maan vietetyn »Viron viikon» järjestäminen.
Samoinkuin Helsingissä, vietettiin sitä maaseudullakin suurin juhlallisuuksin. Pantiin toimeen »Viron juhlia», joiden järjestäjien tarpeeksi julkaistiin erikoinen pieni ohjelmakirjanen esitelmineen, kuvaelmineen ja runoineen, ja toimitettiin yleinen rahankeruu apuretkikunnan hyväksi. Sanomalehdet sisälsivät lämminhenkisiä kirjoituksia Virosta. Teatterinäytäntöjä ja biografiesityksiä pantiin toimeen rahavarojen kartuttamiseksi.
Vapaaehtoisten värväys oli vaikein ja samalla tärkein tehtävä. Sen sijaan, että aluksi kerättiin ilmoittautuneet Helsinkiin ja vasta siellä muodostettiin komppanioita, tuli pian tavaksi kerätä joukkue tai, jos mahdollista, komppania johonkin kaupunkiin, josta se sitten kokonaisena tai osittain kuljetettiin Helsinkiin. Komppanioiden järjestelytyö siellä sitten vain viimeisteltiin hajottamatta miehiä eri joukkoihin. Niinpä Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan 1:stä komppaniaa kutsuttiin usein Tampereen komppaniaksi, koska sen miehistö oli suurimmaksi osaksi Tampereelta ja sen ympäristöstä. Myöskin Viipuriin ja Ouluun keräytyivät lähiseuduilta kokonaiset komppaniat, jotka Pohjan Poikain rykmenttiin liityttyään tulivat olemaan 1:sen pataljoonan 3:s ja 2:sen pataljoonan 6:s komppania.
Lähtijöistä ei suinkaan ollut puutetta. Kaiken ikäisiä ja säätyisiä oli pyrkimässä retkelle, virkamiehestä köyhän mäkitupalaisen poikaan. Huomattavasti oli mukana ylioppilaita ja koulupoikia, jotka tulivat muodostamaan retkikunnan terveen ytimen. Aivan lapsiakin pyrki liittymään vapaaehtoisiin joukkoihin, 11—12 vuotiaita pojanvekaroita, jotka vuodattivat harmin kyyneleitä, kun heidät lähetettiin takaisin kotiin kehoittaen odottamaan vielä muutamia vuosia. Useat alaikäiset karkasivat kotoa, josta heitä ei tahdottu päästää vaaralliselle retkelle. Sen johdosta ryhdyttiin ilmoittautuvilta alaikäisiltä vaatimaan vanhempien kirjallista suostumusta retken osanottoon. Toimenpide vaikutti jossakin määrin hillitsevästi, mutta ei voinut tehdä loppua luvattomasta retkikuntaan liittymisestä. Jotkut onnistuivat karkaamaan kotoaan ja piilottelemalla pysymään joukkojen mukana Tallinnaan saakka, josta kuitenkin useimmat heistä äidin tai isän vaatimuksesta palautettiin kotiin suunnattomaksi mielipahaksi nuorille huimapäille. Yrittipä joku potkukelkallakin päästä Suomenlahden ylitse, kun lähteville laivoille oli asetettu tarkka vartiointi karkurien pidättämiseksi. On helppoa kuvitella seikkailunhaluisen pojan harmia, kun avomeri pakotti hänet ennen puolitietä kääntymään takaisin. Naisia ilmoittautui paljon enemmän kuin talouden- ja sairaanhoitajattariksi tarvittiin. Monet tarjoutuivat sotilaiksikin, mutta heitä ei otettu vastaan. Silloin muutamat heistä leikkauttivat tukkansa, pukeutuivat miehen vaatteisiin ja — pääsivät kuin pääsivätkin pujahtamaan mukaan. Nämä naissotilaat taistelivat sitten muiden rinnalla uljaasti, mutta sittemmin ilmitulleina palautettiin heidät kotimaahan.
Ilmoittautuvien mielialaa näinä historiallisina hetkinä valaiskoot muutamat kuvaukset, jotka herra W. Markkula on antanut Mikkelin kansliasta:
Viidenkolmatta ikäinen työmies odottaa tuolilla kärsivällisesti puhuttelua ja nousee seisomaan vuoronsa tultua.
— Viroonko?
— Niin olisi aikomus.
— Olitteko mukana vapaussodassa?