— En ollut.
— Miksi ette? Olittehan ainakin kutsuntaiässä.
— Olin loukannut jalkani, niin ettei siitä ollut kalua koko kevättalvena.
Silmieni ilmeestä puhuteltu vaistomaisesti lienee ollut huomaavinaan jonkinlaista epäilystä, hän näet painautuu takaisin tuolille aikoen ruveta vetämään saapasta jalastaan virkkaen:
— Kyllähän se kirveen arpi tässä aivan seivästi näkyy, jos katsoa tahtonette.
Ja sitten ikäänkuin uutta kysymystä ehkäistäkseen:
— Mutta kyllä se nyt on, tämä jalka, niin terve, että sillä jaksaa.
Nähtävästi sanojensa paremmaksi vahvistukseksi hän kohoaa uudelleen seisomaan ja verkallisen varmana loppuponsi kaikuu:
— Ja sentähden minä olen päättänyt, että kun ei tässä kevättalvella tältä jalalta päässyt lähtemään, mutta sillä nyt kykenee, niin minäkin vuorostani lähden sotaan.
— Mutta marssit siellä ovat rasittavia