I:o että kokoutuminen tapahtuu Tammisaaren alueella Uudenmaan läänin maaherran kanssa tehdyn lähemmän sopimuksen mukaisesti;
2:o että samalla kertaa koolla olevien vapaaehtoisten lukumäärä ei saa nousta yli 250 miehen; ja
3:o että vapaaehtoisten poiskuljetus määräpaikalleen järjestetään siten, ettei sanottu lukumäärä, 250, milloinkaan yhtäjaksoisesti tule olemaan koolla yhtä viikkoa kauemmin.
Asia aiheutti kuitenkin eduskunnassa välikysymyksen maalaisliiton puolelta. Tässä, kansanedustaja Mikko Luopajärven helmikuun 13 p:nä 1919 päiväämässä tiedustelussa mainitaan myös, että useat venäläisten pakolaisten johtomiehistä tunnustivat Koltshakin ohjelman, jossa lausutaan m.m.: »uusi valta saa tehtäväkseen – – – Venäjästä irtautuneiden osien palauttamisen yhden ainoan yleisvenäläisen vallan alle.» Kuultuaan pääministerin selityksen eduskunta hyväksyi kuitenkin tälläkin kerralla yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen. Asia ei senjälkeen aiheuttanut enempää julkista keskustelua.
Mutta luonnollista on, että vallitsevissa oloissa sekä virallisella että epävirallisella taholla Suomessa seurattiin mahdollisimman tarkasti tilanteen kehittymistä Venäjällä. Jokaiselle oli selvää, että itäisen naapurimaan tapahtumilla saattoi olla ratkaiseva merkitys Suomellekin, jonka asemaa pidettiin Pietarin läheisyyden vuoksi jatkuvasti vaaranalaisena, ellei uuden Venäjän keskipistettä saataisi siirtymään jonnekin muualle. Kysymys Pietarin kohtalosta muodostui siten Suur-Suomi-aatteen rinnalla päivän polttavaksi.
Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten toivomusten mukaisesti.
Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen, bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin. Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.
Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori Louhivuori mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa: Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita, jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. – – – Jos taas Viro rupeaa joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla syntyy, menetetty sille.
Näitä ajatuksia tohtori Louhivuori oli ollut tilaisuudessa jo aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali Wetzerille seuraavaa:
»Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa, että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää, ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin valtionhoitajalle: