Kotimaassa oli alusta alkaen oltu kuumeisessa työssä avun antamiseksi sairashoito-olojen parantamiseksi. Kaikkia yllälueteltuja puutteita ei tosin voitu toivoakaan saada poistetuiksi, useathan niistä ovat sodan välttämättömiä seurauksia, joita vain vuosikausien järjestelytyö ja suurten rahasummien uhrausta vaativa valmistelu saattavat lieventää. Mutta joitakin helpotuksia voitiin sittenkin koettaa aikaansaada. Pohjan Poikain ambulanssi varustettiin alusta pitäen ajanmukaisesti. Sen henkilökuntaan tuli kuulumaan 3 lääkäriä, 7 sairaanhoitajatarta, 2 emännöitsijää ja 1 välskäri. Suomen Lääkintähallitus luovutti sille sellaiset ambulanssitarpeet, joita ei voitu muualta saada hankituiksi.
Helsingin naiset olivat ahkerassa työssä valmistaen suuria määriä erinomaisia sidetarpeita ja alusvaatteita haavoittuneita varten sekä hankkien lääkkeitä y.m.s. Siten he mitä suurimmassa määrässä helpottivat vaikeata tilannetta. He työskentelivät pääasiallisesti nykyisessä Presidentin linnassa, jossa suunnaton touhu vallitsi niihin aikoihin. Linnan suuri sali oli täpösen täynnä ahkeria työntekijättäriä. Siellä ommeltiin, kudottiin, parsittiin ja ennen kaikkea sidekangaspakkoja revittiin ja leikattiin sekä pyöritettiin siteitä noudattaen tarkoin puhtauden ehdotonta vaatimusta. Tarveaineet joko ostettiin tai saatiin lahjaksi. Valmiiden tavaroiden pakkauskin tuotti luonnollisesti paljon puuhaa. Mutta suurella innolla kaikki tehtiin, ja niinpä voitiin »Väinämöisellä,» tuon tuostakin lähettää suuret määrät eri tarveaineita Tallinnassa sijaitsevaan varastoon rintamajoukkoja ja sairaaloita varten.
Tämä helsinkiläisten naisten uhrautuva työ, joka tyydytti hyvin kipeän tarpeen, on sitäkin suurempiarvoista, kun kaikki suoritettiin vapaaehtoisilla työvoimilla, tavallisesti iltaisin, pitkän päivätyön jälkeen kodissa, virastossa tai konttorissa.
Näin valmistettujen sairashoitotarpeiden lopullisesta kohtalosta
Tallinnan varaston hoitajatar, neiti Sandra Laihia mainitsee:
»Kun kaikki oli valmista ja suomalaiset vapaaehtoiset joukot palasivat kotimaahan, luovutettiin jäljelle jääneet lääkeaineet ja sidetarpeet virolaisille, eivätkä ne, jotka niitä sittemmin tulivat käyttämään, voineet aavistaakaan, minkä suuren rakkaudentyön tuloksia ne olivat.»
Samalla kuin ensimmäinen side- ja lääketarvelähetys saapui Tallinnaan, ryhdyttiin siellä puuhaamaan sairassijoja suomalaisille. Aluksi saatiin Tallinnan diakonissalaitokselta, joka on muutaman kilometrin päässä kaupungista, pieni huoneisto suomalaisia vapaaehtoisia varten. Sinne saatettiin sijoittaa kuitenkin vain 15—20 sairasta, mikä sotaretken jatkuessa kävi ennenpitkää aivan riittämättömäksi. Kun ei liioin tahdottu jättää suomalaisia haavoittuneita kokonaan virolaisen sairashoidon varaan, jolla oli tarpeeksi tekemistä omissakin haavoittuneissaan ja sairaissaan, ryhdyttiin Tallinnassa suomalaista sairaalaa varten hankkimaan suurempaa ja lähempänä rautatienasemaa olevaa huoneistoa.
Jo tammikuun 17 p:nä sairashoitotoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Winter saattoi ilmoittaa Päätoimikunnalle, että apuretkikunnan tarpeihin oli Tallinnassa saatu oma sairaalahuoneisto. Talo, johon suomalainen sotilassairaala sijoitettiin, baltilaisen aatelisklubin oma, on Tallinnan kauneimpia rakennuksia. Se sijaitsee sitäpaitsi sangen edullisella paikalla, Leveänkadun alussa, kaupungin keskustassa ja lähellä rautatienasemaa.
Oli heti ryhdyttävä puhdistamaan huoneita, jotka sotilasmajoituksen jäljiltä olivat siivottomassa kunnossa. Suomen Lääkintähallitus luovutti sairaalalle tarpeellisen irtaimiston, kuten instrumentit, sängyt, sänkyvaatteet, pöydät ja tuolit. Helsingin naisten valmistamat sidetarpeet ja alusvaatteet sekä heidän hankkimansa lääkkeet tulivat nyt erittäin hyvään tarpeeseen. Apuretkikunnan pääintendentti taas huolehti siitä, että rintamalla vaatteensa menettäneet haavoittuneet saivat sairaalasta uudet puvut ja jalkineet.
Alkuvalmistukset suoritettiin suurella kiireellä, niin että sairaala, jonka ylilääkärinä toimi alkuaikoina tohtori A. Troupp ja loppuviikkoina tohtori af Heurlin sekä ylihoitajattarena neiti Edit Koistinen, saattoi alkaa toimintansa helmikuun 1 p:nä, jolloin sinne siirrettiin diakonissalaitokselta siellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat.
Haavoittuneille ja sairaille oli varattu suuri ja valoisa sali, johon mahtui 50 vuodetta. Veneerisiä tauteja sairastavia varten oli pienempi huone, jossa oli 30 sairassijaa. Leikkaussali, sidehuone, ruokahuone ja kylpyhuone olivat rakennuksen yläkerroksessa, keittiö ja sairaalan henkilökunnan asunnot taas alakerroksessa. Henkilökuntaan kuului ylilääkärin ja ylihoitajattaren lisäksi yksi lääkäri, neljä hoitajatarta, taloudenhoitaja, emännöitsijä, muutamia sanitäärejä, joista kuitenkin vain kaksi jäi pysyväisiksi, muutamia virolaisia naisia keittäjättärinä ja siivoojattarina, yksi renki ja autonkuljettajat käytettävinä olevia autoja varten.