Pian alkoi Rakveren, Tarton ja Valkin sairaaloista sekä rintamalta saapua haavoittuneita ja sairaita uuteen sairaalaan, jolla kaiken aikaa oli yllin kyllin työtä.
Erinomaisen hyvältä haavoittuneista ja sairaista sotilaista tuntui päästä Tallinnan valoisaan ja puhtaaseen suomalaiseen sotilassairaalaan, jossa hoito ja ruoka olivat erinomaisia. Sairaista koetettiin siellä kaikin puolin pitää mahdollisimman hyvää huolta. Potilaille hankittiin sanomalehtien avulla säännöllisesti tuoreita tietoja kotimaasta. Kaikenlaisia seurapelejä oli heidän saatavissaan. Tallinnalaiset muistivat suomalaisia auttajiaan makeis-, kukka- ja tupakkalähetyksillä. Silloin tällöin kaupunkilaiset kävivät heitä tervehtimässä ja ilahduttamassa soitolla ja laululla. Haavoittuneet ja sairaat saivat myöskin jonkin kerran kuulla suomalaista musiikkia, m.m. vapaajoukkojen soittokunta kävi Tallinnassa ollessaan soittelemassa heille.
Sairaalan suomalainen hoito ja kotoinen tunnelma lienevät kuitenkin olleet potilaille arvokkainta — tupakan ohella! Tallinnan suomalainen sotilassairaala oli tehtävänsä tasalla. Se sai sekä suomalaisilta että ulkomaalaisilta, jotka kävivät sitä tarkastamassa, osakseen yksimielistä kiitosta erinomaisen kuntonsa vuoksi.
Kun ottaa huomioon haavoittuneiden vapaaehtoisten erittäin suuren lukumäärän, niin on helppoa käsittää, että Tallinnan suomalainen sairaala ei yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa sijaitsevan ja Pohjan Poikain Valkissa olevan sairaalan kanssa, joihin mahtui yhteensä n. 35 potilasta, saattanut tyydyttää apuretkikunnan sairassijojen tarvetta haavoittuneita varten puhumattakaan eri tauteja sairastavista.
Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.
Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.
Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.
Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan henkilökunnan keskinäisiä suhteita.
Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.
Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon kuulunut luutnantti Emil Helle on pannut muistiin. Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.