»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin, johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita. Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti aloittaa työmme.
»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa, etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia, jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja levottomia.
»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle liittyäkseen eversti Ekströmin joukkoihin. Ja jälleen viikon perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin sijaitsi. Eversti Kalm oli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se lopuksi tapahtui.
»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä. Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista. Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua. Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan. Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.
»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista, milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille. Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri ohjasivat työtämme.
»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa. Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia, ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.
»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui. Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa, että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.
»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!
»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»
12. Retkikunnan viimeinen vaihe.