Niin, niin! Kyllä minä uskon! Siellä sinä valvot ja odotat — ajattelet minua niinkuin minäkin sinua ympärilläsi kesäyön ihmeellinen hiljaisuus…
Sinä odotat minua,
mutta minä en voinut tulla vielä.
Olet avannut ikkunasi.
Katselet järvelle puistikon läpi.
Järvi on aivan tyyni. —
Ruohikossa elää kala…
Raukeaan onneen vaipuen
nojaat päätäsi ikkunanpieleen.
Et ajattele mitään varmaa. Sinussa vain asuu ääretön ilo, kaipuun ja onnen sekainen ilo värisee sinussa ja ihana tunto siitä, että saat nähdä ja tuntea kaiken tämän ja saat odottaa näin… hiljaisuudessa…
Tuomi ikkunasi edessä on kukkia täynnä.
Tuoksuvia kukkia täynnä.
Ja yksi valkea oksa
ojentuu ihan ikkunaruutuun.
Sitten on sinulle tullut mieleen:
— Jospa ei muistakaan minua. —
Ja sinä puret hiljaa huultasi, kaunista, punaista huultasi, ja katsot kiihkeästi salmelle, jonka yli minun pitäisi tulla. Ja sinun silmäsi kiiltävät kosteina.
Mutta nuottaladon luona salmen toisella puolen ei liiku ketään. Vanha hylkyvene siellä vain on kaiholla ravistuneena ja mitättömänä. Muutama horsma oli noussut sen raosta ylös, kun kävit eilen siellä.
Sinä katsot kiihkeästi salmen yli, ja kauniit silmäsi ovat kosteina — tummat silmäsi kiiltävät kosteina. —