Tottahan tuo nyt toki pitää olla olkihattu. Ei ne muuten huoli herrat käydä taputtelemassa, ei ne tukkipomot muuten tykkää, jos ei ole herrashepenissä.
Kiveltä kivelle se akka hyppii. Nyrkkiä lyöden paksuun reitehensä huutaa ja sylkee, kiroilee ja noituu.
Saa siinä rippinsä jo Kykkänenkin:
— Kylläpä siin on miestä miehekseen tuossakin Kykkäsessä, jukolauta! Tulimaisen köntti, pirulainen, hiton juhta! Siinä maalailee höstäilee haravia elokuussa. Nythän niitä justiin tarvitaan! Ei oo näät muuta työtä miehellä!
Koko kesän syö ja laiskottelee, istuu ja imee piipun töllöään, syljeksii lattialle, haukottelee, kitaansa repii, maata köllöttää. Lieneekö silmä siivollansa auki ollut koko kesän aikana. Ei kinttuloitaan kehtaa kohotella. Astua jäystää niinkuin tyrikäs. Ei puuta halki tokkaa, siksikään ei kestä kirves miehen koprassa!
Jo se on sitte tehty uusi läävä! Johan tuossa olis aikaa ollut tynätä häneen vaikka viisi läävää, niinkuin ei joutanut ois, tosiaankin! Kun et jo myynyt tuota hoviakin, tuvan tölliäkin tuosta tieheen. — — —
No niin! No nyt se alkaa purkaminen! Taitavat olla vähän lahot hirret! Hups! Sillä lailla! Puettakaa vain silleen! Tomuna ne nousee taivaaseen! Pölynä se on koko läävän röhä, tummanenkin homepytinki, säkissä saatte kantaa, röttelön, räätälin tunkiolle, ukkoparat!
Kykkästä jo alkaa kiukuttaa. Akkakin siinä pieksää kieltänsä, kiehuu niinkuin rokkakattila, härskyy siinä ihan nenän alla. Ei, perhana! Ei tätä enää kärsi! Kykkänen housujansa kohottaa, muljauttaa akkaan päin ja rähähtää:
— Nyt ala tuketa jo kitusias! Tässä saattaa, näätsen, suuttua, ja silloin se on hyvin paha seikka se rallatus. Niin jotta: Hissukseen!
Akalta loppuu oitis sananvuoro. Tupaan puhallaikse tuulispäänä lyöden oven mennessänsä kiinni oikein vähän niinkuin vinkiämpään, jotta hupa tölli huojahtaa, tuohiläpät ikkunoista tippuu.