Kuuluuhan sieltä vielä kotvan aikaa kalitusta eukon kiukkuisen, mutta kukas siitä välittäisi. Purkajat tarjoavat Kykkäselle tupakan. Tämä ottaa huomauttaen: — Se muija mikä lienee… raivo… väliin.
Sadetta pitämässä.
Kesselin Jussin mökkiin pistäydyin sadetta karkuun vallan kauheata. Pistäydyin sinne valehtelemaan kilpaa kera akan kielevän, akan rehevän ja repsakan, joll on sisu kirkas, aatos nopsa, kieli kepeä kuin haavan lehti.
Eukko heti hyppää kahvin keittoon.
Sanon: — Eihän tässä mitä huoli…
Mitäs te nyt turhaan puuhaan tässä…
Piipahdin vain poutaa vuottamaan.
Akka: — Yy! No tämähän nyt on!
Puuha! Mitäs puuhaa tässä!
Tokihan tuo nyt pitää ryypätä
kuppi porovettä harvoin käyden…
Itsekin tässä juodaan, lapetaan.
Mutta tuskin tuli syttynyt on, ukkonen kuri lyö ja risahtaa, jotta seinät ihan vapisevat.
— Herra siunaa! — eukko hätäytyy —, viskaa vettä lekkuavaan lieteen, pellit sulkee vallan visusti, alkaen ärhennellä ukkoselle:
— Tampun koira! Siinä äräjää ja risahtelee, jotta kauhistaa! Koko kottulaisen päivän jauhaa jytyää kuin mikä ryynimylly, murnettaa kuin mulli vihainen ja rätisee ja ruskaa. Ruskakoon nyt, tottapahan vielä herkeää!
Viimein tuo toki ilma asettuukin, ja muija pyörähyttää hyvän kahvin. Sikurin murua ei sekaan pane. Kehahtaa itsekin: — Ne talolliset, ne ovat sellaisia natkuloita, saivarennylkijöitä, kurjia. Sikurinokare vain sumpin sekaan viskataan. Hm! Se on höröä, sen tietää sitte… Tulee kipeäksi mokomasta kahvin suipelista.
Minä toki tämän kahvin keitän sellaisen, jotta sitä kehtaa juoda. Jos häntä sillä tehnee konkurssin, niin tehköön! Käykää vieras ottamaan! Tuossakin naapurissa kahvin keittää kuin minkä pulingin se emäntä. Pentuloitaan kyllä kouluutetaan ja yritetään tehdä herroiksi, mut kunnon kahvia ei raatsita.