Syntymäpäiväjuhla ryökkinän, immen seitsentoistavuotiaan, kalpeankauniin, sinisilmäisen, tuon ihanaisen Beate-Sophien.
Salissa loistaa kruunut, pöytälamput. Liinat aivan hohtaa valkeuttaan. Pöydällä välkkyy kahviastiat, teekeittiö ja limonaadilasit, siellä ruusut tuoksuu punaiset, onnittelukortein sekä kirjein…
Nurkassa röyhistelee palmut, liljat leveinä luona vanhan pianon, joka arvokkaana, ylpeänä on kuin muistelisi nuoruuttaan, menneitä, parempia aikoja, jolloin valot paloi hämärämmin, aatteet ja sanat sitä kirkkaammin sädehti hienoin salaviittauksin niinkuin jalokiven kimmellys, joka yhtämittaa syttyy, sammuu. Ajat ne on olleet sekä menneet… Elämä on nyt perin harvasyistä. —
* * *
Vanhan kirkkoherran naama loistaa, rouva sulaa aurinkoiseen hymyyn lausuessaan tervetulleiksi vieraita ainokaisens synnyinjuhlaan. Beate-Sophie punastuu ja niijaa, kainostellen päänsä alas painaa…
Istutaan sitte oivaan juhlapöytään, juodaan kahvia ja mehuvettä, limonaadiakin nautitaan ja hedelmiä ynnä konvehtia. — Beate-Sophien tahdosta tää juhla aivan raittiiksi on järjestetty. — Myöhemmin yhteisestä pyynnöstä päivän sankaritar soittelee "Kultaiset langat" Tshaikovskin ja vielä ylimääräisenä numerona: "Tää kodin onnea ompi rauhaisaa."
Kätten taputukset, hyvä-huudot. — Sitte noustaan vähän katselemaan pappilan rouvan maalailemia ihanoita seinätauluja.
Henkikirjurista tuntuu, että taulumaalaukset seinillä todistavat herkkää tunnetta ja luonnonhavaitsemiskykyä. Ne loihtivathan katsojalle eteen milloin kesä-illan lämpöisen, auringonlaskun kauniin ruskotuksen, milloin valkopurjeet ulapalla tyynellä, päilyvällä, seilaamassa… Tahi haaveellisen kuutamon, jolloin vedet vienoon värehtivät…
— Nykyään ne taidemaalarit, — alkaa vallasmanni, — ne on, tuota, sellaisia töhertelijöitä. — Niin, no, — sanoo kirkkoherran rouva, — kun eivät osaa, niin ne tuhraavat mitä vain sattuu, siinähän se on. — Taidon lahjaa eivät kaikki saa, myöntää kirkkoherra huokaisten. — Ja toiseksi, niin vaatiihan se myöskin intelligenssiä ja rutiinia. — Aivan oikein! yhtyy lääkäri, — myös riippumattomuus on mielestäni tärkeätä taidemaalarille. Taiteen pitää, minun luullakseni, puhjeta kuin kedon kukkasen, olla huolettoman hengen tuote, huvitus ja myöskin sielun ruoka luojallensa sekä katsojalleen.
Ennen juhlan loppua on toki kuultava vielä, mitä ajattelee apupappi taideasioista.