Päästään Kanasaaren salmekkeelle. Silloin lentää pieni moottori kaupungista käsin, räklättää, täynnä miestä kauluskulkkua kaksipiippuisine kivääreineen.
— Olipas onni, sanoo silloin Tommo. Ne ne meille sorsat aristelee ruohikoista, saatpahan sen nähdä. Olen minä niitä ennenkin pitänyt koirinani tässä työssä.
Samassa kohoo pari, kolme sorsaa, mies moottorista ampuu roiskahuttaa, ampuu toinen. Yhtä tyhjän kanssa! Sorsat lentää melkein meitä kohti. Tommokin silloin torven kohottaa, vanhan, ruosteen runteleman putken, konstin oikein kotitekoisen. Kiirettä ei pidä laukastessa. Kun laukasee, niin sorsa tipahtaa, tipahtaa niinkuin kuollut konsanaan.
— Hitto sentään! Tommo päivittelee, kun ei ole toista torvea tuossa pyssyn kuvahisessa, jotta saisi yhteen hikeen soittaa toisenkin sorsan nurin niskojaan.
Tarjoan hälle kaksipiippuista, mutta Tommo viittaa kämmenellään: — Elä luule! Käteeni en huoli vaaprikan tekemiä pyssylöitä, vaikka heissä oisi viisi reikää. Omaan takapuoleenikin luotan enemmän kuin asuun mokomaan.
Koitan puolustella tehtaan työtä, mutta Tommo pysyy uskossaan, että ei tee totta tuollaiset läpäjävät, raviertukki pyssyt. Leluja ne on pyssyn rinnalla.
Ja kun sitte vielä pari kertaa ammun metsään kaksipiippuisella, päästän sorsat muille markkinoille, silloin Tommo vasta innostuu:
— No, poikarukka! Enkös sanonut? Enkös ennustanut: Ei tee totta! Olenhan minäkin jo eläissäni toisenkin torven tainnut tyhjentää. Pidähän mielessäsi miehen puhe: Sorsaakaan et puota, usko oikein, mokomalla lelulla kuin tuolla.
Ei se sana ihan toteen käynyt.
Puoltanut lienen toki pari sorsaa.
Mut Tommo sanoo niitä käännellen:
— Vo-voi! Ei lyö läpi höyhenistä.
Haulit karisevat, katsohan!
Vaan pökertyyhän siitä lintu vähän,
kun ihan pyrstön alta ammutaan.
Vallasmanni ja poliisi.