Samassa ryöpsähtää jo Kopperoinen kirves kohollansa ikkunaan luullen rosmojen nyt hyökkäävän keskellä yötä häntä nitistämään.
— Elä elä tule, pahulainen! huutaa suutari kuin pasuuna. Pistänet vain ikkunahan pääsi, niin kaksi kissankuppia teen siitä!
— Hiljaa Kopperoinen! Minä olen… — Olepa sinä mikä tahtonet, mut älä komentele, hiton räähkä, älä yhtään siinä suurentele, tahikka minä tulen kartanolle!
— No nyt on hyvä, miettii vallasmanni. Kävelee jälleen kärryjensä luokse ja käskee ajamahan helvettiin!
Istuu, melkein loikoo, rötköttää ja haukuskelee siinä joutessaan Pötröstä, poliisia, pelkuriksi, nahjukseksi, lökkäpöksyksi, kötykseksi, ukkoraukaksi, nököttimeksi ja vaikka miksi.
Pötrönen kuuntelee, ei vastaan pane. Ajaa nykyttää vain hevosta ja koittaa pysytellä istuimellaan, kärrien toisen likasiiven päällä.
Viimein väsyy toki vallasmanni, sanoo: — Haista nyt jo se ja se!
Pötrönen rykäsee ja tavottelee laulaa siinä jotain huomevirttä: "Jo aurink’ armas"… mut ei riitä ääni, ja nimismieskin siihen ärähtää: — Ole naukumatta hänessä!
* * *
Mutta kotonansa Kopperoinen ei enää unta silmähänsä saa. Istuu pöntöllensä miettimään. Tupakoi ja lampun sytyttää, alkaen äkäpäissään valmistella Mulin Matin saapasparia.