Ryyppy ylioppilaalle, joka on helmaväelle kai liian hetas, liian ahne erinäisille kostukkeille, kuten viinalle, olvelle, konjakille, pirrulle, riikanpalsamille, hokmannille, pompalle, pulituurille ja vaikka mille, mikä vain vähän haisee sinnepäin. Näin lausun ihailuni, nuori mies, ainoa sivistyksen siistimä joukossa raakamaisen rahvaan täällä, ainut oikia yl’oppinut, oikia Helsingissä ollut herra! Siis kunniaksi isättömäin isän tään teinin malja, malja maisterin, malja keltanokan keikarin, tään sonninkuvan, muhoilevan mullin, tään riettaan pukin, sian siivottoman!
Maljasi, koko raadollinen joukko!
Tää puhe laukas vasta ilon irti! Se pidettiin näät ystävyydessä, sulassa sovinnossa, niinkuin pyhäin sopii, rakkaassa rauhassa ja naurusuin.
Sitte se vasta alkoi riemun remu! Lukkari tanssi laulain "Martin Vapun" ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla", ja toiset hihkui, säesti ja nauroi, siks kunnes pöydän alla kukin loikoi.
Seitsemäs päivä.
Niin ehtoosta ja aamusta saa jälleen sunnuntai suven-kirkas, hiljainen.
Ei edes tuulen huokausta kuulu, peilailee järven rannat rehevät, värisee aamu-ilma lämpöinen.
Vain kaivonvintit tuolla täällä naukuu piikasten nostellessa kahvivettä. Haukahtaa halli jonkun aitan alla vierasta miestä, maantien kulkijaa.
Pääskyset sujahtelee joen rantaan ja jälleen pesään, jossa siukuttaa keltaisin nokin pienet asukkaat.
Hyräilee harmaa kissa rappusilla uneliaana kenties muistellen päättyneitä riijuuretkiään.