Sieppasi matamin kiinni ja kouristi, huusi: »Rouhinko lannoitusaineeksi syntiset luusi!» Palttonsa, hattunsa otti ja kiiruhti tekemään kaupunkimatkaa, päättäen, vaikka se hornaan veis, taas hulinata jatkaa.
Sellaista menoa kesti nyt kesähän asti, kesähän, jolloin jo mestari hulluuden rajoille merkkejä rasti. Enää ei kaupunkiin mennyt, kotona lakkaamatta nyt alkoi pirtua niellä, matamin sanasta apua ei, sama käske tai kiellä.
Vaikka on suutari norsuun verraten elävä pieni, niin pirtua jaksoi hän kuukauskaupalla imeä itseensä kuin pesusieni, imeä, mellastaa, kiekua niinkuin kukko; ja olikin suutari vaihteeksi eukolleen helkkarin topsakka ukko.
Pahalle päälle kun sattui, niin kerrassa kaikki hän särki, kieltikös viinahullua sellaista enää nyt järki. Sälli se tämän tästä kiireesti karkuhun loikki, Simo kun uhkaili, että hän terävällä, kiperällä suutarin veitsellä tempaisee sälliltä yksi kaks kaulat ja pilikukut poikki.
Lopuksi hän ei tietänyt mahdilleen mitään mittaa ja määrää, vaan oli ollaksensa hän mestari sellainen, joka ihan miten mielehen sattuu huitoo ja häärää. Kunnes hän tosissaan oikein uskoikin olevansa maailman napa, jonka ympäri muu kaikki pyörii ja pyllyilee — sellaista uskoa onhan hullun ja juopuneen tapa.
No nyt, koska mestari aikansa tällaista peliään piti, niin tietäähän sen, että siitä er' ankara katumus iti, katumus sellainen, jollaista ei ole koettu montakaan kertaa, katumus, jolle ei Jopin ei Joonaan katumus kykene vetämään vertaa.
KAHDEKSAS LUKU
Niinpä, kun eräänä syyskesän aamuna heräsi Simo, ei juuri sillä hetkellä vaivannut viinan himo: kammarissa, verstassa kaikki on niin hipo-hiljaista aivan, että se suutarin sieluhun pusersi kauhean kammon ja tuskaisen vaivan.
Kuuntelee — ei edes hienointa hisausta missään. Yksin on Siimeon omassa helvetissään. Haa! Niinpä onkin: tuossahan istuu Rienaaja suuri ja musta, tarjoten Simolle saappaasta pirtua, rauhoitusta.
Iso ukko, Rienaaja itse, se nauraa jäyhä vain Simolle ryyppyä tarjoo. Simo ei huoli, hän kauhusta huutaa ja kädellä silmänsä varjoo. Mut mitäs apua siitä, ukon hän sittenkin erottaa selvästi juuri: musta ja karvainen murjaani, naurava Saatana suuri.