Äkkiä suutarimestari muijaansa muisti. Silloinpa pöydältä kaikki hän sirpaleiks suisti, laskun kutsui ja lausuili verkkaan sitten: »Oppikaa tietämään, mikä on mökä, ja mikä on meininki herrojen johtajitten.»
Maksoi runsaasti kaikki ja sitten hän lähti. Ulkona, taivaalla jenkkaa jo tanssi jok'ainoa tähti. Tanssivat hänelle tähdet, vaikka tuli lunta sen minkä taivaasta ehti. Sellaista pikkuista seikkaa ei huomannut ollenkaan suutari rehti.
Ajurit odottivat lähellä, niitä hän ei nähnyt, ei ainakaan heti. Hän näki miehen, joka siinä kadulla kävellen kelkkaansa veti. Suutari miehelle: »Tuleppas kyytiin, pappa, niin rahaa saat vaikka ostaisit talon! Osaatko mestari Lestin verstalle suoraan lävitse salon?»
Osasi mies, mutta huonoksi tietä hän luuli. Kuitenkin lähti, kun Siimeonin kehuvan kuuli: »Minä olen tirehtyör, johtaja Siimeon Lesti, ja tiedä: köyhyys jo erkanee sinusta, jos herra johtajan jaksat vain kunnialla kotihin viedä.»
Myöhään yöllä niin mentiin. Ukko sai varin. Kerranpa kelkkakin hankehen pyllähti nurin ja narin. Heräsi potkien, parkuen kelkkahan nukkunut Siimeon, tirehtyöri, kauan hän hangessa tolkutta rehki ja sinne tänne pyöri.
Mutta taas selvittiin toki jatkamaan taivalta pahaa. »Niin», sanoi mestari, »helppoa ei ole kenenkään ansaita rahaa. Se tulee hitaasti, tulee vain työllä ja tuskalla, kovasti raatain, mutta kun menemään panee, niin menee se niinkuin Imatran koskesta kaatain.»
Mestari tarjosi äijälle tuikean naukun. Itse hän tämän tästä kallisti kurkkuunsa ankaran paukun, lauleli niin että yöllinen maailma raikui, kunnes jo ryypyistä käheäksi särkynyt ääni Iitankin korvahan unen läpi kaikui.
Mestarin pihamaalla ukko sai runsahan maksun ja takaisin kääntyi, Siimeon laulaen, hihkuen ovelle vääntyi, kolkutti, jyskytti, ryskytti, tärähytti ikkunan rikki. »Nyt minä tutkia tahdon», hän huusi, »sietääkö mestarin silmää se sällin tikki!»
Pahan piti mestari paukkeen, peloitteli sälliä, Iitaa. Mutta hän vähitellen talttui, kun saanut ei opilla millään syntymään riitaa. Väsyi ja makuulle mätkähti niinkuin säkki, peitteenä Iitan tyttönä tikkaama silkkinen täkki.
Pahoja unia näki hän, möyrysi niinkuin härkä, unissaan itkikin niin että ihan oli päänalus märkä. Aamulla vasta matami tiuski ja teutui ja Simolle katuvalle hiuksien kautta hän järkeä jakoi. Mutta se auttanut ei. Simo kuunteli hetken, yks kaks taas hänen mielensä muuttui ja verensä sakoi.