Ylväästi! — niin että pirutkin hetkeksi sinunsa syrjähän siirsi — suutari värssyjä tunnelmarikkaita paperille piirsi. Eihän ne syntyneet helposti niinkuin saappaiden saumat ja pohjat, sillä suutarin kourassa pikilanka paremmin kestää kuin Pegasoksen ohjat.
Pännän jo suutarimestari sivulle siirtää ja eestaas huoneessa kulkee, sitten hän haikeesti huokaa ja kirjeen kuorehen sulkee, kuorehen, jossa on: »K. Rouva Suutari Mestarin Matami Iita Lesti», katsoo ja piruille nyökkää: nytpä ei mitään, mikä hänet Imatran kuohuihin menemästä esti.
Silloinpa pikku ukoille piruille hoppu: nopeasti nyt piti nähdä se kuuluisan suutarimestarin urhea loppu! Mörköjä suuria, pimeitä jokaisesta nurkasta kuhki, pikkuiset punaiset äijät ne kirkuen niinkuin riivatut yrittivät suutarimestarin silmiä puhki.
»Siivolla!» suutari komensi, kiljahti niin että itsekin säikkyi. Ovella heti, niinkuin jo odottaen häntä, Iso-ukko, Rienaaja väikkyi, nauroi, seisoi ja seisoi (portieeri varmaan!) ja kysyi: »Mikä on hätä?» Simo oli vaiti, tuijotti vain. Kun se lähti, hän huusi: »Äläpäs jätä!»
»Äläpäs jätä! Äläpäs jätä!» hän hihkui ja hyppäsi ulos. Hypystä siitä millainen olikaan tulos: Rienaaja — (portieeri) — pakenee Simoa, joka taas seuraa vain siksi, että hän tosissaan Rienaajan viemänä kuolemaan halaa, hauskassa seurassa sinne, josta ei koskaan palaa.
Suutarin näkemä Rienaaja kylläkin hyppäsi syrjään jo keskelle tiheintä puskaa, mutta — niin Simosta näytti — toinen ja entistä lystimpi häntä nyt kuskaa. Tämäpä vasta on veitikka: nauraa ja pulloa näyttää, sellaista vauhtia mennessä vielä tuo ryökäle välkkyvän pikarin täyttää.
Kelpaa sen kestihin mennä! Maailman murjoma suutari, jälestä lennä!
Lennä ja hihkaise vain ja suutarin kämmentä kaikelle viittaa! Se, jota
Saatanan seurassa viedään, ei murheista piittaa!
Hii! Haa! Sitä juoksua Imatran pauhuja kohti! Pikku ukot ajoivat takaa, iso itse edellä johti. Vilisi viidakot tieltä, kalliot keikkui, tantereet tanssi, notkot nousi ja laski, kun kaapaisi suutari kuoloa kohti naamansa paistaen punaisna niinkuin hiekalla hangattu, tuhkalla kuurattu kahvipannun vaski.
Valtion Hotelli hohteli niinkuin satujen linna ruskossa syksyisen illan. Sitä kohti sihtasi suutari ohitse kuuluisan Imatran sillan, takajaloin ponnisti rannalla, hyppäsi Imatran pauhuun ja katosi äkkiä juuri kuin hyttynen suureen ja sakeaan tulipalon sauhuun.
Ihmiset rannalla luulivat: se oli suutarin surma, mut pian kuulivat kaikki, että ei kohdannut miestä ei pieninkään turma! Alempana toisella rannalla suutari vedestä rämpi, selvänä pää ja hiukan vain nolona naama hän kuivalle kämpi.