Iita on ommellut pyyhinten peitinliinoja kaksi, itselleen toisen ja toisen Simolle, joka käy päivä päivältä hänelle yhä vain rakkaammaksi. »Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla!». Sanat nuo ovat Siimeonin liinassa koukerokauniit ja kehystetyt kukkasin sorein. »Ah, untako vainen on elo tää?» tuo kysymys Iitan liinassa seisoo kirjaimin korein.
On suutarimestari vaatimaton ihan varmaan, mut joskus, kun kylillä tietää hän olevan matamin, Iitansa armaan, käsin vapisevaisin hän matamin laatikon avaa ja runoa, sinisellä silkkinauhalla vyötettyä hän hartaalla äänellä tavaa.
Ja mieleen hänelle tulevat muistot ajalta tuolta, jolloinka sydän oli täynnänsä rakkauden tuskaa ja huolta, ajalta, joka oli kyllä niin paha, ettei se muuttua vois pahemmaksi, mut kuitenkin ajalta, joka teki hänet, tavallisen suutarimestarin suorastaan runoilijaksi.
Jos tahtonet nähdä tuon suutarimestarin mainion runoelmanäytteen, niin saammepa siitäkin parille sivulle sievän täytteen:
Suutari Mestari
Siimeon Lestin
syntymästä ja
Sankarillisesta
Elämästä;
Oma käsi:
1.
Synnyin ja kasvoin onnellisena
Lapsuus riemuista
rikas, kunnes oppihin
viisitoista vuotisena.
2.
Opissa Tuhannet sain vaivat
ja vastukset koittaa
Ahkeruus ilomme on
ja Kovan Onnen Voittaa.
3.
Olin jo mestariks
Oppinut, Toisia
Suutariks koulinnut,
Vaan syttyi suuri se
Rakkauten tuli Ja siinä
se sytän paloi ja suli.
4.
Maailma oli kaunis
kuin Luojan Yrtti tarha
Elämä hymyili
Saavutin neitosen Parhaan.
5.
Rakkauten surut ne
minutkin saivat
viinahan villiytymään
Sekä myös elämään
onnettomaan
Kokonaan kyllästymään.